Jeesus kävi juutalaisten kirjanoppineiden hermoille, koska hän opetti vanhoista käskyistä ja kirjoituksista uudella tavalla. Juutalaiset olivat tottuneet käskyihin, jotka selkeästi ja käytännöllisesti kielsivät tiettyjen asioiden tekemisen, ja joita siten oli ainakin teoriassa mahdollista noudattaa (ja siten tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi).
Jeesus laajensi käskyt koskemaan käytännön tekojen lisäksi sydämen asennetta, kun hän kielsi esimerkiksi nimittämästä toista hulluksi ja kehotti antamaan toisille anteeksi loputtoman monta kertaa.
Tavallisesti sisälläni mittelöivät loukkaantunut ylpeys ja Jeesuksen opetus. Toinen muistuttaa siitä, että tuo ihminen on suhtautunut minuun jo aiemminkin epämiellyttävällä tavalla. Toinen ehdottaa: Mitä jos antaisit anteeksi?
Kerran tein vahingossa niin, että (kirkonpenkissä, kaikista maailman paikoista) juuri kun sisäinen kriitikkoni oli löytämässä saarnaajan asenteesta huomautettavaa, kuuntelinkin kehotusta antaa anteeksi.
Ajattelin, että mikä ettei, annan anteeksi kummalliset puheet, eihän tuokaan nyt täydellinen voi olla. Sen seurauksena tajusin, että (vallankin kirkonpenkissä) minun pitäisi tarkkailla omaa asennettani. Siitäkin saattaisi löytyä jotain korjattavaa.
Tajusin myös paremmin, miksi Jeesus kehotti antamaan anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa. Meidän pitää antaa anteeksi muutakin kuin väärät teot: meidän on annettava anteeksi toisten epätäydellisyys.
Kun toinen puhuu mielestäni tuomitsevasti tai epäkunnioittavasti, minä voin antaa anteeksi. Kun toinen ei kuuntele minua, minä voin antaa anteeksi. Kun toinen ei suhtaudu koronarajoituksiin tai –rokotuksiin samalla tavalla kuin minusta on oikein, minä voin antaa anteeksi. (Tässä vaiheessa tarkkaavainen lukija jo laskee, että 490 kertaa on vasta hyvä alku).
Kun haluan antaa anteeksi, käyn vuoropuhelua Jumalan kanssa, ja annan hänen johtaa ajatuksiani ja asenteitani. Jos päätän kantaa kaunaa, tukin ajatukseni Jumalalta enkä näe itseäni rehellisesti.
Lopuksi vielä ote piispa Martti Simojoen hartauskirjasta:
Jos uskoisimme, että rukous on tärkein tehtävämme, niin tyytymättömyytemme ihmisiä kohtaan muuttuisi viipymiseksi Herran edessä, jolloin toisten syyttelyt ja moitiskelut vaihtuisivat itsemme syyttämiseksi ja moittimiseksi.
Ja viipykäämme Herran edessä niin pitkään, että ymmärrämme, ettei Hän halua meidän moittivan itseämmekään loputtomiin vaan hyväksyvän itsemmekin epätäydellisinä ja inhimillisinä. Keskeneräisinä, mutta jo hyvässä vaiheessa, kuten meidän talomme saunaremontti, joka tuskin ehtii täyttää viittä vuotta ennen kuin tulee valmiiksi.
Sari Valkeajoki
Kirjoittaja on lukenut Mielensäpahoittaja-kirjasarjan kohta kahteen kertaan
