Mestari,
sinä katselit, kuinka ihmiset antoivat omastaan,
monet paljon, se yksi leskinainenkin vähästään sen, mitä elääkseen tarvitsi.
Sinä huomasit hänet, jolta oli viety jo lähes kaikki.
Huomautit, että myös hänen, joka oli itse apua vailla, täytyi jakaa,
antaa toisille se, mitä hänellä oli jäljellä.
Mestari,
kun katselet tänään meitä, huomaatko yhä
rikkinäiset systeemit ja niiden uhrit,
riistetyt ja riistäjät, auttajat ja avuntarvitsijat,
ahneet ja anteliaat, itseriittoiset ja turvanhakijat?
Huomaatko hellyyttä hamuavat kasvot,
huomiota kaipaavat katseet, huolenpitoa etsivät sylit,
kannustusta vailla olevat korvat ja kaihoisat sielut ystävää vailla?
Huomaatko kömpelöt kädet, jotka kuitenkin tahtoisivat auttaa,
arat ja epäröivät jalat, jotka yrittävät rientää luokse,
tai kolhitut sydämet, jotka hakevat yhteistä sykettä toisten kanssa?
Kun katselet minua, Mestari,
autathan huomaamaan, että minullakin on annettavaa,
vaikka en sitä aina itse tajuakaan.
Auta minua näkemään ne mahdollisuudet ja lahjat, joilla voin olla avuksi,
ihminen ihmiselle, ystävä yksinäiselle.
Anna minun oppia sinulta rohkeutta rakastaa,
viisautta jakaa omastani, kärsivällisyyttä kulkea vierellä.
Anna minun luottaa,
että kolhittu sydämeni voi ymmärtää toista kolhittua,
että käteni voivat olla hapuilevinakin hyödyksi,
että asenteeni ratkaisee, ei pankkitilini saldo.
Että vähästä on paljoksi ja pienikin määrä hyvyyttä merkitsee.
Mestari,
anna minun levätä sinun katseessasi
ja saada siitä rakkaudellinen sytyke.
Ole kanssani, kun yritän laittaa elämäni likoon,
elää todeksi tehtävääni tässä maailmassa,
niiden ihmisten kanssa, jotka minulle annat.
Aamen.
Ville Tikkanen
Kirjoittaja on pappi, joka tarvitsee elämäänsä merkityksellisiä sanoja, lempeitä juoksukilometrejä ja jonkin sortin kilpailua
