”Olin juuri täyttänyt 18, ja oli tarkoitus lähteä jatkosodan alta pois Elisenvaarasta. Menin alkuvuodesta 1944 hakemaan matkustuspaperia, mutta minulle sanottiin, ettet voi lähteä, on niin paljon paikkoja, joissa tarvitaan työväkeä.
Minut määrättiin työvelvolliseksi ja laitettiin töihin paikalliseen taloon, josta emäntä oli pienen lapsensa kanssa sotaa peläten lähtenyt evakkoon Ylistaroon ja isäntä oli sodassa. Taloa oli jäänyt pitämään emännän 17-vuotias sisar, ja minut laitettiin hänen kanssaan tilaa hoitamaan. Palkkaa ei tietenkään maksettu. Siellä oli hevonen, muutamia lehmiä ja nuorta karjaa sekä sika ja lampaita.
En ollut maalaistalosta kotoisin, mutta olin mummulassa oppinut lypsämään. Hevosta emme osanneet kumpikaan valjastaa, mutta äkkiä senkin pakon edessä opin. Huolehdin hevosesta sekä hoidin hevostyöt.
Kaksin hoidettiin talon työt, kunnes syyskuun alkupäivinä 1944 jouduttiin lähtemään. Muutamaa päivää aiemmin oli tullut määräys, että aamulla kello 8 lehmien on oltava tien vieressä. Sovimme, että nuorempi meistä lähtisi ensin lehmien kanssa. Hän ei kuitenkaan onnistunut saamaan ainoatakaan niistä perille Ylistaroon.
Minulle jäi pikkukarja, perunan noukkimista ja välillä oli vielä käytävä viljankorjuussa koulutilalla.
Kohtaaminen talon isännän kanssa oli lyhyt
Vähitellen aloin minäkin tehdä lähtöä. Sitä ennen laitoin talon tavaroita ja eläimiä menemään Ylistaroon ja vein niitä asemalle. Se, mitä talosta saatiin pelastettua, oli vastuullani.
Taas yhden kerran, kun tulin asemalta, näin pihassa vieraan sotilaan. Hän oli talon isäntä. Oli helpotus, että sain joltakin kysyä neuvoja, ja itku siinä pääsi. Hän oli perääntyvissä joukoissa ja saanut luvan viipyä kotonaan yön yli.
– Hyvin olet asiat saanut järjestykseen ja hyvin kaiken suunnitellut, isäntä sanoi minulle.
Viimeisten lähtijöiden joukossa, halkoproomulla Saimaan yli
Olin talon hevosen kanssa viimeisten Elisenvaarasta lähtevien joukossa. Matkaa taitettiin aluksi jalan. Säämingissä päästiin jo isolle tielle, me evakot tien oikeassa laidassa eläiminemme, ja tien toisessa laidassa perääntyvät joukot tykkeineen.
Saimaan rantaan päästyämme varrottiin siinä rannassa ja sitten tuli halkoproomuja, joihin eläimet ja saattajat lastattiin. Niillä mentiin Saimaan yli Savonlinnan tuntumaan. Ja taas käveltiin.
Jyväskylän lähistöllä meidät majoitettiin vanhainkodin ulkorakennuksiin, ja minua juoksutettiin tuon tuostakin kysymään, koska tulee Seinäjoelle menevä juna. Lopulta jäin asemalle odottamaan tietoa. Ihmisiä makasi lattian täydeltä, joten nukuin pöydällä, mutta kun putosin kahdesti, menin pöydän alle nukkumaan. Kun tieto junasta tuli, tuotiin omat elukkamme asemalle.
Jälkikäteen heräsivät kysymykset – oma syöminen toisarvoista
Vasta jälkeenpäin jäi askarruttamaan, että annoinkohan minä tarpeeksi ruokaa hevoselle, ymmärsinkö edes, paljonko hevonen syö tai juo? Kaikki talon hommat sen kanssa tehtiin, vaikkei minulla ennen sitä ollut mitään käsitystä hevosen hoidosta.
Yhtään ei jäänyt mieleen se, mitä itse söimme sen tytön kanssa. Leivän leipominen ei meiltä onnistunut, mutta ruoka oli jotenkin toisarvoinen asia. Ruuassa kuitenkin pysyttiin.
Heinäpaali piiloon, hevonen pääsi Ylistaroon
Matka jatkui hevosen kanssa junalla Ylistaroon menevien lehmien mukana olkien päällä avovaunussa. Jyväskylässä tämä vaunu liitettiin Karjalasta tulleen evakkojunan perään.
Lähelle tuli juna, jossa oli heinäpaaleja, ja mehän oltiin kuin oravat heinäpaalien kimpussa. Pian kuultiin, että sotapoliisit tulee etsimään armeijan heinäpaaleja. Piilotin paalin olkien alle ja istuin siihen päälle. Sotapoliisit tuumasivat ohi kävellessään, että nuo eläimet ovat niin laihoja, etteivät varmasti ole heinää saaneet. Ehkä hekin katsoivat vähän sormien läpi, ja juna pääsi lähtemään.
Vein hevosen emännälle Ylistaroon, ja lehmien omistajat saivat hakea omansa asemalta. Yhden yön yli viivyin talonväen kanssa ja tapasin emännän ja hänen siskonsa. Palasin Haapamäelle, missä olin talvisodan aikaan ollut evakossa, ja sieltä löysinkin töitä kotiapulaisena. Vuotta myöhemmin muutin Oriveden Hirsilään.
Karjalan murre minulta jäi pois jo edelliskerralla evakossa, kun koulun jatkokurssilla toiset oppilaat pilkkasivat murrettani. Se harmitti niin, että opettelin puhumaan kuin muutkin.
Elisenvaara ei ole houkutellut käymään uudelleen
En ole lähtöni jälkeen Kurkijoella käynyt, en oikeastaan halunnutkaan, kun näin Elisenvaaran niin rikkinäisenä ja tuhottuna. Suurpommitus ihan lähellä tilaa tuntui kaaokselta, sen kauheutta on vaikea edes kuvailla.
Kotipitäjää toki ajattelen aina, kun kuulen jonkun olevan sieltä kotoisin. Olihan meillä oma presidenttikin Kurkijoelta, Lauri Kristian Relander eli Reissu-Lassi. Myös hiihtäjä Veikko Hakulinen oli sieltä syntyisin.
Karjalaisten toimintaan en osallistunut kovin aktiivisesti, koska mies oli hämäläinen, juhlissa toki käytiin. Siitä on sanontakin, että tuli oikein suu makiaks, kun sain siun kanssas huastella!”
Lyyli Lehtinen sai kansallisena veteraanipäivänä Suomen Sotaveteraaniliiton myöntämän Sotaveteraanien kultaisen ansioristin unnustuksena liiton tarkoitusperien hyväksi tehdystä erittäin merkittävästä ja pitkään jatkuneesta työstä. Kultainen ansioristi on liiton merkittävin tunnustus.
LYYLI LEHTINEN
- Lyyli Lehtinen, omaa sukua Veikkolainen, syntyi Kurkijoella jouluaattona 1925, perheen ainoa lapsi
- talvisodan aikaan evakossa Haapamäellä, palasi välirauhan jälkeen kotikylään Elisenvaaraan
- isä kuoli alkuvuodesta 1944 sairauteen
- palveli työvelvollisena kevättalvesta 1944 jatkosodan loppuun, syksyyn 1944 asti
- toimitettuaan vastuullaan olleet eläimet omistajiensa luokse Pohjanmaalle palasi Haapamäelle ja sai töitä kotiapulaisena
- kun reumasairas äiti sijoitettiin Oriveden vanhainkotiin, tytärkin muutti Orivedelle keväällä 1945
- sai Hirsilästä työpaikan kenkätehtailija Martti Mikkolan sisäkkönä
- syksyllä 1945 tutustui sotainvalidi Torsti Lehtiseen, naimisiin 1947, kotiäitinä lasten ollessa pieniä
- perheeseen syntyi 4 lasta, joista yhdellä synnynnäinen sydänvika, tämä poika eli vain 4 kuukautta
- kuopuksen aloittaessa koulun 1959 töihin Aatos Koivumäelle: nahasta tehtiin vöitä, pesäpalloräpylöitä ja karttalaukkuja sekä sukkasiineja (villasukan jalkateriin nahkapohjalliset, joissa reunakaistale)
- myöhemmin töihin Kuusiston kenkätehtaaseen, joka teki konkurssin
- eläkkeelle 1985 Hirsilän kenkätehtaalta, toimi myös neulomon luottamushenkilönä
- asunut kolmisen vuotta Oriveden palvelutalossa
- luottamustehtävät: Oriveden Sotainvalidien naisjaoston puheenjohtaja yhdistyksen lopettamiseen asti, edusti pitkään sotainvalideja veteraaniyhdistyksen hallituksessa, edelleen hallituksen jäsen
- veteraanipäivänä 2021 sai Sotaveteraanien kultaisen ansioristin.
