Kun työnsin aikoinaan vauvaa vaunuissa, hämmästyttävän moni aikuinen kurkkasi vaunuun ja huokasi: ”Kunpa voisin itsekin vain maata tuolla, ja toiset työntäisivät”. Vauva, joka toisinaan rötkötti vielä ihanan sikeässä unessa, näytti kieltämättä olevan turvassa maailman huolilta, eikä sen tarvinnut pohtia, mihin elämässään mennä. Samaa kaipausta on laulettu oravaisesta, joka makaa sammalhuoneessansa vaikka maailman taistelut pauhaavat alapuolella, tai siitä, miten tähtein tuolla puolen itku ei enää täytä silmää.
Meidän on kuitenkin ensin elettävä osamme aavan meren tällä puolen. Olisi verratonta, jos voisin nyt sanoa, että kristittynä lepään luottavaisesti vauvan lailla vaunujen turvassa murehtimatta siitä, mihin Jumalan vakaa käsi kuljettaa vaunuja. Todellisuudessa koen usein olevani elämän kyydissä kuin vauva sarjakuvassa, jossa tohelo päähenkilö on päästänyt vaunut kiitämään itsekseen alas töyssyistä rinnettä. Koko maailma tuntuu laskevan holtittomasti kohti pöpelikköä, ellei junarataa.
Tähän voin sen sijaan sanoa luottavani: usko ei poista elämästä kipua, luopumista ja pelkoa tulevasta. Se ei myöskään tee ihmisestä parempaa, vaan saattaa saada näkemään itsensä yhä raadollisempana. Usko saa ikävöimään maailmaa, jossa ei enää tarvitse taistella pahuuden kanssa, oman tai muiden.
Jeesus selittää Johanneksen evankeliumissa, että vaikka hän itse on lähdössä Isän luo, hän ei pyydä Isää ottamaan seuraajiaan maailmasta. Sen sijaan Jeesus sanoo rukoilevansa, että hänen seuraajansa voisivat olla yhtä. Jeesus toistaa tämän toiveensa puheessaan kolmesti, ehkä siksi että tietää voivansa luottaa siihen, että hänen seuraajansa ajautuvat riitoihin. Ihmisten välille tulee aina säröjä, ja uskonkäsityksistä kiisteleminen voi saada aikaan railoja, joiden yli ei ajatellakaan loikata.
Ja kuitenkin toiset ihmiset ovat se syy, miksi kiidämme elämän vaunuissa kohti tuntematonta. Jumalan tarkoitus on, että epävarmassa maailmassa me tuemme toisiamme. Tässä välissä haluankin kiittää niitä ystäviä, jotka pohtivat tämän kirjoituksen teemoja kanssani ja löytävät siitä sanojaan.
Haluan myös luottaa siihen, että elämän heittelehtivä kyyti päättyy perille todelliseen kotiini. Jumalan valtakunta ei ole satumaa, vaan turvapaikka, johon jokaista kutsutaan.
Sari Valkeajoki
Kirjoittaja työntää nykyään vauvojen sijasta ruohonleikkuria, jota kukaan ei jää ihailemaan
