Pärnävuoren silhuetti erottuu toisella puolen Oriselkää hyvin Parpolanrinteestä ja keskustan junaseisakkeelta. Eräjärventieltäkin sen näkee, jos osaa katsoa. Vuori sijaitsee Lyytikkälän ja Päilahden rajamailla, ei kaukanakaan Oriselkää kiertävästä rautatiestä, mutta metsän syleilyssä junia tuskin kuulee. Alkukesän päivänä sateen jälkeen se suorastaan sulkee kulkijan uumeniinsa, niin tulvillaan metsä on tuoksuja ja linnunlaulua.
Pärnä tarkoittaa metsälehmusta, mutta niitä ei vuoren rinteillä näy. Lähistöllä asuva Valkjärven evakko Vilho Karhu tietää nimen merkityksen. Hän kertoo vuoren olevan mainio marjapaikka.
– Siellä oli hiihtäjillä joskus sauvarinne, jyrkkä mutta liian lyhyt. Myllyjärven rantaan tehtiin sitten pitempi, kertoo Vilho Karhu, itse kyykkämiehiä.
Alueen tuoreinta historiaa edustaa kullanetsintä. Kaivosyhtiö maksoi muutaman vuoden valtauskorvauksia maanomistajille. Kaaresuvannosta tulleet porarit ennustivat, että kyllä tänne kaivos tulee.
– Vastasin, ettei toivottavasti tule, sillä vedet täältä laskevat lähijärviin. Samaa suonta täällä oli, joka menee Yliskylään. Valtaus koski aika isoa aluetta. Sittemmin hankkeesta ei ole onneksi puhuttu mitään. Muistona niistä pintaporauksista minullakin on muutamia pikkukiviä, Karhu näyttää.
Kullanetsintään liittyy läheisesti arseeni, joka tällä alueella on melkoinen ongelma. Se on kullan seuralainen, mutta niin vaarallista, että monen porakaivon vesi on julistettu juomakelvottomaksi.
Pärnävuori on Koljon ja Oriselän välisellä vedenjakajalla. Siksi siellä Karhun mukaan sataa ympäristöä enemmän lunta talvella, mikä aiheuttaa lumituhoja.
Suomen rikkaimpiin kuuluvan Aarnio-Wihurin maita
Vuori on Aarnio-Wihurin maita, sillä monialayritys Wihurin pääomistajan ja hallituksen puheenjohtajan Antti Aarnio-Wihurin, 81, toinen vaimo oli Orivedeltä. Tyttönimeltään Viivi Marja Hannele Mikkola (1949–2007) tunnettiin jo kouluajoista lähtien Viivuna. Heillä on kaksi lasta. Antti Aarnio-Wihurilla lapsia on yhteensä seitsemän, kahdeksas menehtyi parivuotiaana.
Orivesiläiset muistavat Viivun vauhdikkaana nuorena naisena, joka oli menettänyt äitinsä aivan pienenä. Hänen äitipuolensa oli yhteiskoulun käsityönopettaja Karoliina Mikkola. Viivu opiskeli lentoemännäksi.
Joku Viivun koulukavereista on säästänyt Eeva-lehden lokakuulta 1990. Sen kansikuvassa on Viivu otsikolla ”Minua on turha kadehtia”. Hän ei kokenut itseään kynsiä lakkaavaksi seurapiirirouvaksi, vaan työteliääksi kartanon emännäksi.
Parivuotiaan Martin ja Rakeliksi kastetun tyttövauvan äiti ei osannut olla jouten. Perheen kotona Jullaksen kartanossa hän hoiti lapset, eläimet, kodin, puutarhan ja pihan.
Leikkuuopiston käynyt Viivu kertoi nauttivansa myös juhlapukujen ompelemisesta, muttei hätäisenä ihmisenä olisi millään malttanut huolitella saumoja. Lentoemännän työnsä hän jätti ensimmäistä lasta odottaessaan.
Aarnio-Wihurit Heinosten pihamaalla
Aivan vuoren lähellä asuvat Markku ja Pirjo Heinonen. Markku, menestynyt Ilveksen ikämiesjalkapalloilija, kertoo kuinka niin susi kuin ilveskin turhaan yrittivät metallihäkissä olleita talipalloja. Ne saivat häkin irti, mutta vetivät vesiperän. Metallihäkki sai kyytiä pihan perälle.
– Aarnio-Wihurit olen tavannut kerran tässä pihalla. Isäntä käveli ensin metsästä, rouva ryntäsi perässä ja lensi päistikkaa tähän. Hänelle oli juuri kerrottu, että alueella asuu karhu. Tuossa 150 metrin päässä sijaitsi talvipesä. Moto herätti karhun, joka lähti rauhallisempiin maisemiin, Markku Heinonen tarinoi.
Lähellä, mutta suuri tuntematon
Lopulta koittaa poutainen helluntai. On aika lähteä katsomaan Pärnävuorta.
Heinoset sanovat, ettei heidän pihastaan kannata vuorelle suunnata, maasto on niin ryteikköistä. Parisataa metriä eteenpäin Penttiläntiestä erkanee helppokulkuisempi tienpätkä. Seuraksi olen saanut Esa Kallion. Tuon tuostakin kasvien tuntija pysähtyy tutkimaan ja esittelemään löytöjään.
Saavumme mätästetylle hakkuuaukealle, joka on istutettu kuuselle. Osa puuntaimista kenottaa rousteen siirtäminä. Kallio tuumaa, ettei niistä saada suoraa tyvitukkia. Hakkuuaukiolta metsään siirtyminen helpottaa etenemistä, ja pian kapuamme loivaa rinnettä ylöspäin. Pari matalahkoa pitkänomaista kallionnokkaa kierretään suosiolla.
Tämä vanha, upea metsä on saanut olla rauhassa kauan. Sitä on kuitenkin harvennettu, ja metsä on helppokulkuinen.
Eläinten käyttämää polkua näppärästi alaspäin
Vastaan tulee upeita kilpikaarnamäntyjä, näyttävä pahka koivussa ja komeaa kuusikkoa. Pärnävuoren laki on metsän peitossa, joten sieltä ei aukea näköaloja; rauhaa ja kiinnostavia kasveja on senkin edestä. Esimerkiksi valkolehdokkeja, luonnonvaraisia orkideoita. Tai kevätlinnunhernettä, jonka kukkien väri muuttuu kukinnan edetessä vähitellen punaisesta siniseksi.
Paluumatkalla kuljemme kallionsyrjää. Äkkiä Esa kurvaa ohuen koivun ja kallioseinän välistä alaspäin. Vähän nikottelen: ei kai tästä pääse turvallisesti alas?
– Tässähän on eläinten käyttämä polku, kyllä mekin siitä voidaan mennä.
Osumme lehtomaiseen osioon metsää, jonka halki kulkee noro. Notkelmassa kasvaa muun muassa korpi-imarteita, sudenmarjoja ja kauniisti kierteellä olevia, herkkiä hiirenportaita.
Esa maistattaa varjoisilla sammalkivillä viihtyvän kallioimarteen makeaa juurenpätkää. Miellyttävä maku tuntuu suussa pitkään.
Runsaista mustikan kukinnoista päätellen satoa on taas tulossa, elleivät hallat vikuuta kukintaa. Ja koska on kosteaa ja lämmintä, hyttysetkin ovat heränneet.
Vuorella hiihdetty, metsästetty ja marjastettu
– Nuorempana Pärnävuorelle mentiin hiihtämällä, siellä latu kävi aika korkealla. Sen juurella olen asunut liki koko ikäni, kertoo Olavi Penttilä, joka on jo jättänyt tilanpidon seuraavalle polvelle.
Hänellekin vuori on kiintopiste ja maamerkki, jolla on tullut käytyä myös jänismetsällä ja hirvipassissa.
Penttilä tietää, että aukeaakin vuorella oli 50–60-luvuilla tehtyjen hakkuiden jälkeen. Silloin löytyi puolukkaa hyvin.
Myös vuoden 1918 tapahtumiin Pärnävuori liittyy.
– Punaiset tulivat Längelmävedeltä ja joukkoja piilotteli siellä notkelmissa perääntyessään kohti Tamperetta. Etenivät siitä sitten Oriveden aseman taisteluihin. Meidän talossa oli papan veli jätetty kotimieheksi, oli yksin tallissa, kun punaiset poikkesivat siellä. Heillä oli kuitenkin kiire eteenpäin. Siihen aikaan ei vielä Penttiläntieltä ollut yhteyttä Lyytikkälään kuten nykyään, Penttilä kertoo.
Soranottoon ei tietä käytettävissä, joten kuoppaa ei tullut
Hänkin muistaa kullanetsintäkairaukset noin 15 vuotta sitten. Niille ei kukaan käsiä taputtanut.
Soranottoakin Pärnävuoresta haikailtiin 70-luvulla, kun Jämsän rataa tehtiin. Kaivinkone kävi kokeilemassa maaperää. Se oli kivistä, eikä ollut tietäkään kuljetuksiin. Joku automies olikin tokaissut, että menisi kaikki aines tientekoon.
– Koulua kävin Viivun kanssa samoihin aikoihin, hän oli kaunis nainen. Seurapiireissä pyöri ja naistenlehdissä näkyi aikanaan paljon, Penttilä muistelee.
Näyttää jääneen vahvasti ikätoverien mieliin tämä Viivu.
Uusi sarja: Vuoria ja nyppylöitä
Oriveden seudulla on runsaasti vuori-loppuisia paikannimiä, joista moniin yhdistyy värikästä paikallishistoriaa ja kiinnostavia tarinoita. Näitä vuoria ja pienempiäkin nyppylöitä esitellään sarjassamme. Moni niistä on mainio luontoretken kohde. Nouse vuorelle – ihan kotikulmilla. Sarjan edelliset osat kertoivat Hiukkaan Hepovuoresta ja Holman Sonsarinvuoresta.
