Muistatko Rosa Liksomin kirjaa Väylä (2021), jossa Lapin sodan aikaan, syyskuussa 1944 ryhmä eri-ikäisiä tyttöjä ja naisia sekä jokunen pikkupoika kuljettaa karjaa Väylän eli Tornionjoen yli, sotaa pakoon syvälle Ruotsin puolelle? Kirja kertoo kirjailijan sukulaisista, joten sillä on vahva todellisuuspohja.
”Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.” Murreilmaisutkin yleensä ymmärsi asiayhteydestä sen verran, kuin oli tarpeen.
Rehevä kieli on osa Liksomin kirjailijaminää, ja teos toi siviilit sodan keskellä lähelle, eläviksi ja tunteviksi toimijoiksi. Kirjan ilmestyttyä syksyllä 2021 hän innostui kirjan aiheesta niin, että pääosaan maalauksissa nousivat lehmät. Eivätkä ihan tavalliset kantturat. Niitä pääsee nyt katselemaan Virtaa- näyttelyssä Kampuksen Galleria Akvaariossa kesäkuun lopulle asti. Ainakin värit virtaavat vahvasti.
Taidetta syntyy elokuvista ristipistoihin
Kirjailija-kuvataiteilija Liksom on monipuolisesti tuottelias. Novellikokoelmien ja romaanien lisäksi hän on tehnyt sarjakuvia, maalauksia, elokuvia, näytelmiä ja lastenkirjoja. Näyttelyssä on myös hänen hulvattomia ristipistotöitään.
Ristipistoista hän innostui vajaat 30 vuotta sitten alkaessaan odottaa tytärtään, kun ei halunnut vahingoittaa lasta öljyvärien maalauskatkuilla. Ristipistotöitä hän tekee edelleen, ja ne syntyvät hyvin spontaanisti, sen isommin suunnittelematta tai piirtämättä.
– Mulla on tietyt tilanteet, joissa niitä teen. Se on keino rauhoittua. Tykkään, kun ne tulevat niin kauhean hitaasti, hän kuvailee.
Myös ryijyt ja raanut ovat hänelle tärkeitä muistoja, kuuluivathan ne vahvasti hänenkin lapsuudenkotiinsa. Näyttelyssä on siksi myös kirppareilta hankittuja raanuja, joita on tuunattu esimerkiksi napeilla tai kirjontakehyksillä.
– Ihan sen takia olen raanuja käyttänyt, että meillä kotonakin niitä oli. Ne jotenkin kuuluvat sinne Väylän varteen. Raanuja ja ryijyjä oli joka seinällä, ja myös kesäpaikassani niitä riittää.
Iloisenkirjava kokoonpano ja meno kuin villeimmissä unissa
– Nämä eivät ole realistisia lehmäkuvia, vaan näihin liittyy tarinoita, Liksom painottaa heti alkajaisiksi.
Näissäkin maalauksissa seikkailevat myös muinaiset egyptiläiset ja foinikialaiset perinteisissä asuissaan. Välillä loikataan meksikolaisiin lehmiin, jotka kerran vuodessa koristellaan ja kukitetaan valtavilla seppeleillä lehmäkulkuetta varten.
–Tietenkin siinä epävirallisesti kilpaillaan, kenen lehmät on upeimmin koristeltu, hän lisää.
Tunnelmaltaan ja sisällöltään Liksomin maalaukset ovat kuin unia, joissa sekoittuvat ajat ja paikat, tutut ja tuntemattomat, läsnä olevat ja edesmenneet.
Entä mitä kuuluu kirjailija-Liksomille: onko seuraava kirja jo työn alla?
– Kirjailija kirjoittaa aina, hän napauttaa paljastamatta, milloin ja mitä on seuraavaksi tulossa, ja tarkentaa sitten, miten päivät jakautuvat selkeästi kirjoittamisen ja kuvataiteen kesken.
– Herään jo viideltä ja kirjoitan kuudesta enintään puoleenpäivään kotona. Jos sen jälkeen yritän kirjoittaa, ei siitä synny mitään kunnollista. Puolenpäivän jälkeen kävelen työhuoneelleni Kaapelitehtaalle maalaamaan.
Erääseen kehykseen seinävaatteen päällä on kirjottu nimi Kantomaan Pauli. Hän on Liksomin tädin mies, ja yksi Väylä-kirjan päähenkilöistä, josta Liksom on tehnyt myös vajaan tunnin dokumenttielokuvan. Kirjan tapahtumien aikaan Kantomaa oli 11-vuotias. On mahdollista, että dokumenttikin päästäisiin näkemään vielä näyttelyn aikana.
Pidemmät näyttelyjaksot parhaita
Toinen Liksomin näyttelystä löytyvät teema eli tekoäly on päässyt lehmämaalauksiin robotti-navettapiian hahmossa.
Kolmaskin aihepiiri lehmien jälkeen on murtautumassa läpi ja näkyy myös töissä. Liksom käsittelee joissakin töissään maailman syntyä, kuten alkueläimiä ja niistä kehittyneitä eliöitä.
Kun asialla on kirjailija, myös teosten nimillä on väliä. Niissä on hauskoja oivalluksia ja sanaleikkejä. ”Kannettava lehmä” on kahvaa myöten kuin käsilaukku.
Kirkkaankeltainen taulu vuodelta 2022 päätyseinällä ei suinkaan ole keskeneräinen työ, vaan se on saanut nimekseen ”Voikukkaniityn suhina”.
Rosa Liksom maalaa jo syksyllä 2025 odottavaa Galleria Brondan näyttelyä varten. Hän pitää siitä, että työt ovat pidemmän aikaa esillä yhdessä paikassa, eikä vähän väliä tarvitse olla roudaamassa niitä jonnekin. Tämäkin näyttely Orivedellä jatkuu kesäkuulle asti, ja syksystä vuoden loppuun lehmät loikkivat Helsingissä, Sofiakeskuksessa.
Ennen Orivettä lehmämaalaukset ovat olleet esillä Galleria Pohjantähdessä Keminmaalla, missä Liksomin näyttely viipyi toista vuotta. Paikka tunnetaan perustajastaan Paavo Väyrysestä, mutta tätä nykyä sitä pyörittävät hänen lapsensa.
Tytär tarkastelee, miten toiset ihmiset asuvat ja elävät
Liksom halusi Kampukselle myös tyttärensä Saaga Kajánin uuden työn, installaation nimeltä ”Kerrostalounelmaa”. Vanerilaatikoihin on huolella rakennettu pieniä huonenäkymiä, joita varten tarvittiin vähän tukevammat hyllynkannattimet.
Tukevia ”huoneita” on monta, ja kaikissa myös hauskat led-valot, ainoa varta vasten hankittu elementti installaatiossa. Tytär kuvailee itseään kuvataiteiden ja teatterin harrastajaksi – leipänsä vastavalmistunut kauppatieteiden maisteri tienaa kirjallisuuden parissa, kirjojen markkinoinnissa. Näyttelyissä hänen töitään on toki ollut.
Sisustuksiin Saaga Kaján on käyttänyt kokonaan omia, huolella säästettyjä vähän perinteistä isompia nukkekotitavaroita, sillä ne on lähes kaikki tehty Barbie- ja Bratz-nukkien mittakaavaan.
Kaján kuvaili avajaisissa, miten näihin huoneisiin pääsee katselemaan toisten elämää, kun etuseinät on ikään kuin repäisty pois. Tarkoituksena on rakentaa vielä lisääkin huoneita, mutta omat lapsuuden leikkikalut on nyt käytetty, joten jatkossa pitää turvautua kirpputoreihin. Osa leluista on jopa yhä paketissaan, jos hän on sattunut saamaan ne ”liian vanhana”.
– Jo lapsuudessa tärkeintä oli rakentaa leikille kulissit, ja siihen käytettiin suurin osa ajasta. itse leikki saattoi sitten kestää vain jonkun minuutin, hän muistelee.
Lehmät ja niiden hoito tuttuja kaksivuotiaasta lähtien
Lehmät ovat Tornionjokilaaksossa kasvaneelle Liksomille, oikealta nimeltään Anni Ylävaara, tuttuja, onhan hän hoitanut niitä vuosikausia ja oli jo kaksivuotiaana navettatöissä aikuisten kanssa. Väylän myötä ne tulivat uudelleen häntä lähelle. Kun lehmät pantiin pois, hän oli noin kolmekymppinen.
– Mummulla oli kaksi lehmää, jotka olivat hänen elämänsä tärkein asia. Meillä kotona oli kuusi lehmää, joka oli jo kauhean iso karja. Käsin äiti ne lypsi. Olen myös työkseni toiminut maatalouslomittajana, Liksom kertoo lehmäinnostuksensa taustaksi.
Mitä lehmät ovat sinulle opettaneet?
– Kunnioittamaan kaikkia eläimiä ja luontoa kokonaisuutena. En suhtaudu lehmiin enkä muihinkaan eläimiin lihana. Siksi liha ei minulle maistu, hän sanoo hetken pohdittuaan.
Liksom tietää, että kaikkein suurimmissa nykynavetoissa Amerikassa, Texasissa saattaa yhdellä karjatilalla olla samanaikaisesti jopa yli 30 000 nautayksikköä – kävelevää lihaa. Kaikki hoituu koneellisesti, ilman ihmiskäsiä. Se jos mikä on teollista lihantuotantoa.
– Nehän ovat tehtaita, hän painottaa.
Avajaisissa esiintyi Kai Hyttinen, joka laulamisen lisäksi luki sivun mittaisen katkelman Liksomin kirjasta. Saman katkelman saivat kesällä kuulla myös hänen eräopastettavansa pohjoisessa. Kuvaus terapiasta, jossa pääroolin nappaakin terapeutti, upposi avajaisyleisöön. Kuva: Anne Kotipuro
