Mirja-Liisa Putilan kynästä on vuosien varrella syntynyt monenlaista tekstiä, mutta tällä hetkellä hän on ennen kaikkea laulujen sanoittaja. Oli kyse sitten lastenkirjasta, käsikirjoituksesta tai lauluista, Putila kirjoittaa aina elävästä elämästä.
– Tekstien teemat vain tulevat itsestään. Aika paljon kirjoitan ystävyyden tärkeydestä ja totta kai joskus siitä rakkaudestakin. Lähinnä aiheet kumpuavat omasta elämänkokemuksesta ja menneisyydestä. Siellä on paljon kipeitä aiheita, ja kuten suomalaiseen pirtaan sopii, tunnelma on melko melankolista.
Putila on kirjoittanut lauluja Jaana Mäkisen ja Janne Lavirannan muodostamalle duolle.
– He ovat pitkän linjan muusikoita ja taiteilijoita, niin onhan se aivan huikea juttu, että saan heidän kanssaan tehdä yhteistyötä, Putila kiittelee.
– Meillä on kemiat osuneet kohdilleen. Minun tekstini sopivat heidän tyyliinsä.
Jokin aika sitten Mäkinen ja Laviranta tulkitsivat Putilan sanoituksia myös Orivedellä. Sanoittaja kuulee valmiit laulut ensimmäistä kertaa keikoilla ja tunteet nousevat usein pintaan.
– Jännitys pysyy viimeiseen asti ja sitten itketään. Sitä kokemusta ei pysty sanoin kuvailemaan.
Sairaus muutti tärkeysjärjestyksen
Putilalla on ollut taipumusta kirjoittamiseen jo lapsesta asti.
– Kun olin kansakoulussa toisella luokalla, kirjoitin niin pitkän aineen, että sain kaksi tuntia jälki-istuntoa. Ainevihkon piti riittää koko lukuvuodeksi, mutta käytin sen kokonaan siihen yhteen aineeseen. Taisin tarvita vielä lisäpaperiakin.
Vasta aikuisiällä Putila päätti, että kirjoittamisesta tulee isompi juttu. 2000-luvun alussa hän sairastui vakavasti selästään ja tärkeysjärjestys meni uusiksi.
– Olin muutaman viikon niin, että en päässyt ollenkaan liikkumaan. Siinä ehti miettiä kaikenlaista. Sängyssä seinään nojaten päätin, että nyt syntyy Miska-kirja.
Kirjoittaessa Putila muisti kuinka kivaa ja terapeuttista kirjoittaminen on. Vuonna 2004 julkaistiin lastenkirja Miska ja ensilumi.
Nuorisotyössä ja hoitoalalla ennen työskennelleen Putilan tuki- ja liikuntaelinsairaus paheni, ja on nykyisin esteenä fyysiselle työlle.
– Jollain se aika pitää täyttää ja sitten niitä lauluja syntyy, joskus jopa kolme päivässä.
Tällä hetkellä laulujen sanoitusten lisäksi työn alla on myös aikuisille suunnatun lyhytelokuvan käsikirjoitus.
– Aloin alunperin kirjoittaa aiheesta kirjaa, mutta sitten minut houkuteltiin muuttamaan se käsikirjoitukseksi. Se on ollut sellaista harjoittelua, en ole koskaan ennen käsikirjoitusta tehnyt.
Aihe on tekstissä rankka, koulukiusaaminen sekä lähisuhdeväkivalta.
– Ne ovat vaikeudestaan huolimatta valitettavasti jokapäiväisiä asioita ja niitä pitää käsitellä, Putila toteaa.
Koti löytyi Orivedeltä
Melkein neljä vuotta sitten Putilasta tuli orivesiläinen kompromissin tuloksena. Lasten perheet asuvat Pirkanmaalla ja puolison vanhemmat Jämsässä.
– Täällä ollaan lähellä kaikkia ja voidaan olla avuksi eri suuntiin.
Putila kertoo pitävänsä Orivedellä asumisesta, varsinkin kesäisin.
– Talvesta en vain yleisesti tykkää, en lumesta enkä kylmästä. Enkä varsinkaan hiihtämisestä, Putila sanoo nauraen ja kertoo lapsuutensa hiihtokokemuksista.
Kiinnostuksen puute ei ollut puitteista kiinni.
– Isän puolen suvussa on kilpahiihtäjiä ollut ja meikäläinenkin on saanut painella pitkin metsiä hiekkapussit selässä. Valmentajana minulla oli 14-vuotiaana olympiamitalisti Liisa Suihkonen. Silti siitä hommasta tuli pakkopullaa, kun kouluunkin siihen aikaan hiihdettiin. Talviurheilulajit eivät ole minun juttuni ja nyt kun ei ole pakko niitä harrastaa, jätän mielummin väliin.
Musiikki, ja sitä kautta myös tanssi, ovat sen sijaan aina olleet iso osa Putilan elämää.
– Enää en pysty tanssimaan kunnolla ja kävelykin on välillä hankalaa. Kivut rajoittavat paljon elämääni, aina en oikein selviä edes päivittäisistä kotiaskareista. Yritän etsiä juttuja, joiden tekeminen on mahdollista, sellaista on esimerkiksi kirjoittaminen.
Entinen kirjojen suurkuluttaja on joutunut luopumaan lukemisestakin rajoitteiden takia, mutta tilalle ovat tulleet äänikirjat. Kuulokkeista kuuluu useimmiten traagisia omaelämäkertoja tai rikostarinoita.
– Ei minua niissä kiinnosta se paha tai väkivalta, olen joutunut sellaista omassa elämässäni kohtaamaan tarpeeksi, mutta se asioiden tutkiminen on mielenkiintoista.
Ensin paperille, sitten koneelle
Kirjoittaminen on aina ollut Putilalle tapa rauhoittua ja nollata ajatukset. Terapeuttista on myös ruoanlaitto ja leipominen.
– Kyllä se minulle intohimo on. Mieheni on ammatiltaan kokki, mutta minä olen meillä se, joka tekee ruoat.
Leipomistaitojaan hän haluaa käyttää hyvään, tänä vuonna syntyy joululeivonnaisia yksinhuoltajaperheille ja yksinäisille vanhuksille.
– Auttaminen ja vertaistuen antaminen on lähellä sydäntäni. Pienilläkin asioilla saa hyvää aikaan.”
Kun Putila alkaa kirjoittaa, hän tarttuu kynään.
– Minulla on sellainen tyyli, että kirjoitan kaiken ensin ruutuvihkoon ja sitten vasta läppärillä puhtaaksi.
Putilan kotoa löytyy vihkoa ja muistilappua jos jonkinlaista. Aina pitää olla paperia lähettyvillä, inspiraatio voi iskeä vaikkapa hellan ääressä.
– Joskus olen miettinyt ajatusteni sanelua nauhalle, mutta kyllä tekstin pitää tulla suoraan kynästä paperille, muuten hukkuu se ydin.
Kirjoittamisella on suuri rooli Putilan elämässä, hän ei osaisi kuvitella elävänsä ilman sitä.
– Kyllä se minulle niin iso henkireikä on, osa minun persoonaani.
Inspiraationlähteitä miettiessä esiin tulee muutamia henkilöitä Putilan menneisyydestä. Äidin isä oli lapsena henkinen tuki ja rohkaisija.
– Pappa oli itsekin kirjoittanut kirjan, mutta sitä ei koskaan ehditty julkaista.
Ammattikirjailijoista sen sijaan vaikutuksen on tehnyt Maikki Harjanne.
– Olen joskus tavannut hänet kirjamessuilla ja keskustelimme omasta lastenkirjastani. Hän on ollut minulle sellainen oppiäiti, sanoo Putila.
Musiikkipuolella esikuvana on ollut Juice Leskinen, johon Putila on saanut myös kunnian tutustua.
– Aikanaan vietimme paljon aikaa yhdessä ja hän on toiminut inspiraationa sanoituksilleni.
Jokainen löytäisi jotakin tuttua
Putila kertoo sanoitustensa olevan suunnattu kaikille, jotka ovat sen verran elämää nähneet, että osaavat rivien väleistä lukea hänen tarinansa.
– Musiikissa ja lyriikoissahan on se, että kaikki ihmiset kuulevat ja kokevat ne eri tavoin ja väittäisin, että jokainen ihminen löytää teksteistä omaa elämäänsä. Ja niin haluankin sen menevän, että jokainen löytäisi jotain itselleen tuttua.
Yleisön palaute on usein hämmentynyttä, koska moni tuttukaan ei tiedä, että Putila kirjoittaa. Tärkeä palaute tulee myös Mäkiseltä, joka säveltää Putilan sanoitukset musiikiksi.
– Ammattilainen osaa sanoa, miten kannattaa tehdä ja miten ei, se on suoraa palautetta. Olen antanut vapaat kädet muokata tekstieni lausejakoa. Kirjaa kirjoittaessa on se ero, että ei tarvitse ottaa huomioon riimejä, kertosäkeistöjä tai näitä lauseiden jakamisia. Tärkeintä on mennä tarinassa eteenpäin. Sanoituksissa se ei ole niin yksinkertaista.
Putila ei tunnusta ymmärtävänsä musiikista mitään, vaikka onkin innokas karaokelaulaja.
– Laulaa se variskin äänellään. Suihkussa en kyllä uskalla laulaa, etteivät naapurit muuta pois, hän nauraa.
Putila katsoo tulevaisuuteen maltillisesti. Käsikirjoituksen kohdalla tavoitteena on saada se ensi vuoden aikana valmiiksi. Kirjoittamisessa kehittyminen ja uuden oppiminen ovat haavelistalla.
– Niinhän sitä sanotaan, että ikä on vain numero. Elämästä pitäisi rohkeasti ottaa kaikki irti.
Sanoituksilleen Putila toivoo tulevaisuudessakin menekkiä ja yhtenä unelmana on saada yhteistyökumppaniksi teatteri.
– Haluaisin nähdä lastenkirjani tarinan lavalla ja voisin itsekin kirjoittaa näytelmiä.
Tiia Vattulainen
