Löysin vuosia sitten hirsimökkini vintistä, täältä Nuottajärvenkulmalta, pienen, pahvikantisen muistivihon. Se oli Eero-isäni, tuolloin 16-vuotiaan, lapsikatraan kuopuksen. Eero ja isosiskonsa Lempi ainoina asuivat iäkkäiden vanhempiensa, Ainon ja Joosepin, kanssa kotona. Muut lapset olivat maailmalla. Eero oli vihkoon kirjannut lyijykynällä pikkaisia päiväntapahtumia, Eräjärventiellä kulkeneita autoja rekisterinumeroineen ja Aino-äitinsä tekemän ruokalistan 1.–19.4.1942 numeroarvosteluineen. Oho!
Mökissä oli pirtti, pikkukamari, porstua, veranta ja puruvintti. Sähköjä ei ollut. Vesi kannettiin isä-Joosepin pihaan kaivamasta, liuskekivireunaisesta kaivosta. Puilla lämmitettiin. Ruoat valmistettiin leivinuunissa ja puuhellassa. Oltiin pitkälti omavaraisia. Peltolohkolla viljeltiin vuoroviljelyksenä ruista, heinää, perunaa, kaalia, juureksia. Vilja puitiin omassa riihessä, jauhatettiin jauhoiksi, talkkunajauhoiksi ja ryyneiksi.
Pienessä navetassa pidettiin lehmää ja lihotussikaa. Lehmä oli aluksi metsälaitumella, sittemmin yhteislaitumella Päilahden Lassissa. Aino piimitti maitoa, kirnusi voita. Jooseppi teurasti syksyllä sian. Yksi lapsista oli sekoittamassa verta. Se käytettiin isomakkarantekoon. Sianliha suolattiin lihatiinuun, vietiin aittaan. Syksyllä kerättiin puolukoita, survottiin omassa mehussaan tiinu täyteen. Talvella lohkaistiin kirveellä kimpale, tuotiin pirttiin sulamaan. Viljakomeissa säilytettiin rukiinjyviä, niiden seassa ruisleivät.
Kyläläiset olivat jo 20-luvulla perustaneet Nuottajärven Pienviljelijäyhdistyksen. Tilattiin yhteisesti hyötykasvien siemeniä, taimia, ostettiin kylvökonekin. Puutarhassa kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Jooseppi istutti jokaiselle lapselle syntymän muistona omenapuun. Tosin Talvisodan pakkastalvena vain kaksi niistä säilyi hengissä, muut paleltuivat. Hillot ja juurekset säilöttiin maakellarissa, räätikät ja nauriit aiemmin maakuopassakin.
Pääsiäinen sattui jatkosotavuonna -42 huhtikuun alkuun. Pitkäperjantaina, kolmantena huhtikuuta, oli ”Perunaa ja sianlihakastiketta. Mämmiä sokerin kera. Piimää. Kiitettävä 10. Kiitettävä 10.” Lankalauantaina ja Pääsiäispäivänä oli tarjolla samaa ruokaa: ”Lanttulaatikkoa, sianlihakastiketta ja marjahilloa. Kiisseliä. Piimää. Kiitettävä 10. Tyydyttävä 8.” Toisena pääsiäispäivänä oli pöydässä, samalla, jota tätä kirjoitan, ”Perunoita, jauhokastiketta ja silakkaa. Marjapuuroa maidon kera. Tyydyttävä 8. Tyydyttävä 7.”
Eerolle maistui ruoka – lihomatta. Pituutta kertyi parin vuoden sisällä vajaat kaksi metriä; armeijassakin yhdeksän kuukauden aikana kokonaiset 16 senttiä. Lapin sodan jälkeen piti teetättää uudet vaatteet, kun kaikki vanhat olivat käyneet pieneksi. Sotien jälkeisillä rakennustyömailla ”hulluteltiin”; lyötiin esimerkiksi vetoa, kuka syö nopeimmin kilon keitettyjä kananmunia.
Eerohan pärjäsi siinä touhussa, samoin sementtisäkkien kannossa. Piti kantaa 50 metrin matka mahdollisimman monta säkkiä kuorma-autonlavalta. Eero pitkäkätisenä sai rahdattua sylissä 200 kiloa kerralla. ”Kun sai niin hyvän otteen!” Salaisuus oli rehti kotiruoka, ruumiillinen työ, ehkä myös Kansanvalistusseuran ”TIE VOIMAAN” -kirjekurssi.
Mitäpä oli tarjolla Kallion mökissä viidestoista huhtikuuta, tasan 78 vuotta sitten? ”Perunaa ja jauhokastiketta. Kaurapuuroa maidon kera. Kiitettävä 10. Kiitettävä 10.” Yksinkertaista, maistuvaa.
Hehkutan isä-Eeron murkinamerkintöjä, suljen vihon, kätken taas piirongin pikkulaatikkoon.
Esa Kallio
Kirjoittaja on hortonomi sekä intohimoinen luonto- ja perinneharrastaja.
