Tien päälle tekisi jo prätkällä mieli, myöntävät orivesiläiset motoristit Riitta Kankaanpää ja Sirpa Heikkilä.
Ja jos vain vanhat merkit pitävät paikkansa, niin kovin kauan he eivät enää moottoripyöriään tallissa pidä. Kankaanpään mielessä polttelevat jo huhtikuun alkupäivät, Heikkilä sen sijaan aikoo venyttää ajokauden aloitusta pääsiäiseen saakka.
– Jos kelit näin vain sallivat. Aika monena vuotena tielle on jo ihan huhtikuun alkupuolella päässyt. Vielä ei ihan pihasta pääse kurakon ja jäätikön läpi kuivalle asfaltille, Kankaanpää sanoo.
Kaksikko on aikoinaan tavannut toisensa maatalousyrittäjien ATK-kurssilla. Nyt vuosia myöhemmin heitä yhdistää moottoripyöräily ja nahkaliivin selkämykseen ommeltu MP-Mummu-merkki.
Ensin sen itselleen hankki Kankaanpää ja jonkun ajan kuluttua Heikkilä sai samanlaisen lahjaksi.
– Sirpan tytär oli alkanut odottaa ensimmäistä lastaan ja laittoi minulle viestiä, että mistä olin merkin hankkinut. Sirpa sai sitten tietää, mitä oli tulossa, kun merkki annettiin hänelle lahjaksi, Kankaanpää hymähtää.
MP-Mummujen epävirallinen jäsenmäärä on tasan kaksi, vaikka mummoja prätkäpiireissä riittää. Eräskin heidän tuttavistaan aloitti harrastuksen 64-vuotiaana ja nyt kymmenisen vuotta myöhemmin surraa yhä pitkin Suomea paikasta toiseen omalla pyörällään.
– Tämä on ihan meidän oma juttumme. En ole kuulunut mihinkään kerhoon, jonka merkin olisin liiviin voinut laittaa. Mutta nyt sitten on MP-Mummu, Heikkilä naurahtaa.
Mutta kuinka näiden mummojen prätkäkuume aikoinaan alkoi?
Kolmas moottoripyörä käänsi päitä
Heikkilään se iski jo parikymppisenä 1980-luvun alkupuolella Nokialla. Syy löytyi ystävistä, jotka kutsuivat hänet harrastuksen pariin.
– Johonkin moottoripyörätapahtumaan lähdin heidän mukaansa ja lopputulos oli se, että hankin oman pyörän. Ystäväpiiriini kuului pariskuntia, jotka ajoivat. Yhden ystäväni mies lähtikin silloin kanssani ensimmäistä pyörääni katsomaan, että onko se sopiva, Heikkilä kertoo.
Hankituksi tuli 250-kuutioinen Honda. Vielä silloin Heikkilä ei ymmärtänyt, mitä ystävät tarkoittivat, kun sanoivat, ettei pyörää kannattaisi ostaa. Se kun kuulemma loppuisi kesken.
– Ihmettelin, että mitä ne sillä tarkoittivat. Pispalanmäessä sen sitten äkkiä huomasin, että mikä loppuu kesken, Heikkilä nauraa vuosien takaiselle muistolleen.
Pyörä jäi yhden kesän ihmeeksi, sillä seuraavana kesänä Heikkilällä oli allaan 500-kuutioinen Honda CX.
– Tykkäsin kovasti siitä pyörästä ja ajoinkin sillä pari kesää. Myin sen kuitenkin pois ja ostin seuraavaksi 750-kuutioisen Suzukin. Se käänsi siihen aikaan monien päitä, kun nainen ajoi sellaisella parkkiin.
Customillakin Heikkilä ajoi pitkään ja sellaisen hän voisi vielä hankkia uudestaan. Nyt kesäkelejä tallissa odottaa kuitenkin 600-kuutioinen Honda CBF. Se on Heikkilän kahdeksas moottoripyörä.
– Minähän pidin pitkän tauon sen jälkeen, kun esikoiseni Anni syntyi vuonna 1991. Kun täytin 50 vuonna 2010, ostin taas oman pyörän. Pari kesää olin ajanut ystävän lainapyörällä ja sitten tuli se olo, että oma pyörä on saatava. Siinä ei sitten enää kahta kertaa mietitty.
Harrikka vei Kankaanpään sydämen
Kankaanpäähän innostus iski vasta nelikymppisenä, kun hän oli kokeillut kerran poikansa kevaria. Jo sitä ennen häntä oli yksi ystävä hiukan haastanut harrastuksen pariin.
– Poikani pyörä oli kyykky-Honda. Vielä ensimmäisenä kesänä en saanut 15-vuotiaalta lupaa ajaa sillä, mutta seuraavana keväänä pojan mieli oli muuttunut. Kävin ajamassa ja se vei mukanaan, vaikka ajoasento ei minulle sopinutkaan.
Siksipä Kankaanpää hankki customin, 650-kuutioisen Hondan. Hondan jälkeen merkki vaihtui Harley-Davidsoniin ja kuutiomäärät ovat kasvaneet. Nyt tallissa on kolmas Harrikka, 1800-kuutioinen matkapyörä.
– Voi olla, että se on mummon viimeinen pyörä. Tai ehkä jossain vaiheessa joudun vaihtamaan pienempään pyörään, jos en tuota jaksa enää käsitellä. Painoa pyörällä on 380 kiloa, joten sitä on ihan oikeasti katsottava, että mihin sen laitan parkkiin, jotta on helppoa lähteä vielä liikkeellekin.
Uskallusta on maailmalla kertynyt
Kankaanpää viihtyy tien päällä useimmiten yksin. Heikkilällä ajoseura on lähellä, sillä puoliso Jussi on myös motoristi. Kilometrejä naisille on Suomen lisäksi kertynyt muun muassa Norjasta, Ruotsista ja Virosta.
Heikkilä on tehnyt kaksi pidempää reissua Keski-Euroopassa, joista toisella hän ylitti Alpit, kun reitti kulki eteläisestä Itävallasta Saksan Berchtesgadenin lähettyville.
Kankaanpää on puolestaan valloittanut Yhdysvaltojen halki kulkevan Route 66:sen.
– Uskallusta matkat ovat kasvattaneet ja opettaneet, että ei se sen kummempaa tuolla muuallakaan sitten loppujen lopuksi ole ajaa, naiset toteavat.
Eksoottisia kokemuksia matkat tarjoavat. Kankaanpää tuntee vieläkin luissaan, millaista oli ajaa Chicagossa viisikaistaisella moottoritiellä rekkojen ympäröimänä. Heikkilä puolestaan johdatti seurueensa kirjaimellisesti keskelle maissipeltoa.
– Olin asettanut navigaattoriin reitin, jolla vältetään valtateitä, mutta mennään silti asfalttiteitä pitkin. Navigaattori johdatti aina vain kapeammaksi muuttuvalle tielle, joka meni keskellä maissipeltoa. Lopulta pääsimme sieltä pieneen kylään, jonka mukulakivikadulla meinasi hampaat tippua suusta.
Muutaman tunnin lenkkivaihtoehtoja löytyy paljon
Orivedeltä mummut päräyttävät kahville muun muassa Vehoniemeen Rautajärven ja Pälkäneen kautta. Myös Muroleen kanavalle pääsee heidän mukaansa kivoja pikkuteitä pitkin.
– Muutaman tunnin ajolenkkeihin on paljon vaihtoehtoja. Viime kesänä pakkasimme kaverin kanssa posliiniastiat laukkuihin ja menimme piknikille Padasjoen satamaan, Kankaanpää kertoo esimerkin.
Kahtena vuonna Heikkilä ja Kankaanpää tekivät töitä sen eteen, että motoristit löytäisivät Rönnille. Ohjelmaakin sisältäneet Motoristimaanantait osoittautuivat suosituiksi. Moni paikalle ajanut oli muun muassa kertonut, ettei ollut aiemmin paikalla käynyt.
– Ihan huvin vuoksi ja hauskan takia me sitä teimme. Parhaimpina iltoina paikalla oli satakunta motoristia. Päivän me valitsimme tarkoituksella maanantaiksi, koska silloin ei ollut muita kilpailevia tapahtumia lähialueella.
Takaisin tullaan selväpäisempänä
Samanhenkisten ihmisten tapaaminen onkin yksi koko harrastuksen mukanaan tuomista suurista iloista.
– Yhteisöllisyys on ihan valtava tässä porukassa. Senhän näkee jo siinä, että motoristi nostaa kättä kaikille vastaantuleville motoristeille ja pysähtyy myös auttamaan, jos joku jäänyt tien sivuun, Kankaanpää sanoo.
– Ja on se niin, että ajolenkiltä tulee aina selväpäisempänä takaisin kuin sinne on lähtenyt. Kun edes tunnin pääsee ajamaan, niin pää tuulettuu jo tosi hyvin. Maatalousyrittäjänä oli välillä aika raskasta, niin se helpotti, kun kävi vähän ajelemassa, Kankaanpää jatkaa.
Hieno asia Kankaanpään mielestä on myös se, kuinka luonnon kokee moottoripyörän selässä aivan eri tavalla kuin autoillessa.
– Kaikki tuoksut tulevat niin lähelle: kaadetut puut, sauna ja kukat.
Toisaalta välillä tuoksu voi olla myös varsin tymäkkä.
– Meillä oli sikala Sahalahdella ihan tien vieressä. Tamperelainen motoristituttavani sanoi, että se oli ollut aika tyrmäävä kokemus, kun siitä oli keväällä ajanut ohi, Heikkilä nauraa.
Ilometrejä reissuilla kertyy runsaasti
Ensi kesän reissukalenteria Heikkilä ja Kankaanpää ovat täyttäneet maltilla. Varmaa on, että kumpikin heistä on mukana, jos ja kun Lions Klubien motoristit suuntaavat heinäkuun lopulla tavaksi muodostuneelle reissulleen. Suunnitteilla on reissu Viroon.
– Siitä on tullut sellainen perinne, että sille reissulle lähdetään.
Heikkilän pihasta suunta otetaan elokuussa myös Saariselälle, jossa vietetään Jänkhällä jytisee -motoristitapahtumaa. Kankaanpää jättää vielä reilummin yllätyksille tilaa.
– Ei reissuja kannata niin kamalasti suunnitella. Kun ajan paljon yksin, niin en minä sitä kauheasti mieti, että mihin lähtisin, kun tekee mieli tien päälle. Sitä vaan lähtee menemään.
Ja nämä mummut eivät muuten laske, kuinka paljon mittariin kertyy kilometrejä. Kaikki moottoripyörällä tien päällä vietetyt hetket ovat heille ilometrejä.
– Kyllä, meille tulee vain ilometrejä. Jos yhtään tekee mieli tietää, miltä se tuntuu, niin ei muuta kuin kokeilemaan.
