Orivesiläinen vasta 14-vuotias Jennika Kivimäki voitti hiljattain SM-hopeaa brasilialaisessa jujutsussa. Mitali oli jo hänen toinen aikuisten SM-mitali. Edellinen hopea tuli marraskuussa. Hän on varsin nuorena suunnannut aikuisten puolelle kisailemaan.
– Ensimmäinen mitali tuli puvulla, toinen oli NoGi eli ilman pukua, Jennika kertoo.
Puku muistuttaa judopukua. NoGi-otteluissa vaatetus on ihonmyötäisempi.
– Puvulla otteleminen on erilaista, sillä otteissa pystyy hyödyntämään puvun kauluksia ja liepeitä. Yksinkertaistettuna saa repiä vaatteista. Tämän takia puvun kanssa otellessa sormet ovat tosi kovilla, ja ilman pukua otteleminen on sormiystävällisempää, kun otetaan raajoista kiinni, vanhemmat Laura ja Jani Kivimäki selittävät.
Pikkuveli Joona, 12, harrastaa hänkin lajia. Hän voitti hiljattain Junnufightissa kultaa. Ensi vuonna hän siirtyy juniorisarjasta nuorten sarjaan ja sen myötä SM-mittelöihin.
Koko perhe treenaa lajia
Edelleen Kivimäet saavat monesti selittää, mistä heidän harrastuksessaan on kyse. Brasilialainen jujutsu on jujutsusta ja judosta kehitetty painilaji. Se on tullut tunnetuksi pitkälti vapaaottelusta ja painottuu matto-otteluun.
Lajin pariin päädyttiin isän ehdotuksesta, kun lapset olivat viiden vanhoja. Äiti Laura olisi toivonut balleriinaa ja jalkapalloilijaa, mutta isä totesi jo ilmoittaneensa Jennikan brasilialaiseen jujutsuun.
– En oikein nähnyt itseäni missään satubaletissa, Jani Kivimäki naurahtaa.
Hänellä on itselläänkin taustaa kamppailulajeissa.
– Myöhemmin Laura on myöntänyt, että lajivalinta osui nappiin. En minäkään tyttöä olisi halunnut sellaisen lajin pariin, jossa lyödään tai potkitaan, Jani Kivimäki painottaa.
Treeneissä koko perhe käy Nokialla. Kyllä koko perhe – myös äiti ja isä ovat lasten myötä innostuneet lajista. Treenisalilla vietettävä aika on otettu hyötykäyttöön. Lajitaitojen kasvaessa vanhemmat osaavat siten myös neuvoa ja toimia tarpeen tullen treenivastustajina.
”Ei meillä ole muuta elämää”
Treenejä Jennikalla on neljästä viiteen kertaan viikossa, Joonalla kolmesta neljään. Kerrallaan treenit kestävät noin kaksi tuntia ja noudattavat pääsääntöisesti samaa kaavaa: alkulämmöt, tekniikkaosuus ja sparraus eli paini. Jennika on käynyt myös yksityistunneilla.
Ottelu kestää Jennikalla viisi minuuttia, Joonalla neljä.
Treenimäärät ovat hiukan vähentyneet niistä kahdeksasta kerrasta viikossa, kun Kivimäet harjoittelivat sekä Nokialla että Tampereella. Nyt treenataan Nokian kamppailu-urheilijoissa.
Laura tekee vuorotyötä hoitoalalla, ja Jani käy Tampereella töissä.
Miten teidän aikanne riittää useisiin treeneihin viikossa Nokialla?
Vastaukseksi tulee ensin naurua.
– Ei meillä ole muuta elämää, Jani Kivimäki toteaa sitten ja myöntää, että paljonhan laji vaatii.
Arki on tarkasti aikataulutettua, ja päivät venyvät väkisin pitkiksi. Automatkoja on pyritty hyödyntämään kulloinkin parhaalla tavalla: lapset tekevät läksyjä, syövät ja nukkuvat.
Vanhemmat ovat eronneet, mutta kiittelevät, että tiimityö toimii siitä huolimatta. Toinen ottaa koppia kuljetuksesta, jos toinen ei jostain syystä ennätä.
Menestys tuli yllätyksenä
Jennika Kivimäen menestys on tullut pienoisena yllätyksenä, sillä aikuisten kisoista oli ajatus alkuun hakea vain kokemusta. Jennika kuuluu olevan tekniikassa hyvä, mutta voimatasossa jää aikuisia vastaan vielä häviölle.
– Minusta tuntuu, että olen silti kehittynyt voimassakin, varsin pedantti Jennika luonnehtii.
Joona tuumii, että hänen voimansa ja tekniikkansa kulkevat käsi kädessä. Vuosien kokemus näkyy jo kisoissa.
– Räväkkyys on vaihtunut enemmän tekniseen osaamiseen. Pienempänä painettiin vain täysiä päälle.
Jennika Kivimäki haaveilee menestyksestä myös tulevaisuudessa. Joona Kivimäki lisää, että tavoitteena on musta vyö.
Kivaa pitää olla
Kisaaminen on kaksikolle mielekästä, ja nälkä on kasvanut menestyksen myötä.
– Alusta asti on ollut selvää, että harrastuksen pitää olla kivaa, ja kisoissa hyvä meininki. Menestyksen tavoittelu ei saa olla pakonomaista, vanhemmat painottavat.
Toinen perheen oma sääntö koskee painoa.
– Vaikka brassijujutsu on painoluokkalaji, yksiinkään kisoihin ei ole ikinä tiputettu painoa eikä tiputeta niin kauan kuin lapset ovat alle 18-vuotiaita.
Vammoilta lajissa sen sijaan ei välttämättä voi välttyä. Harvoin vanhemmat myöntävät pelkäävänsä otteluita seuratessaan, mutta aivan kamalasti kilpailujen seuraaminen Lauran sanoin jännittää.
– Luotan siihen, että lapseni osaavat luovuttaa ajoissa, jos tulee tilanne, että tuntuu liian pahalta. He tietävät, mitä tekevät, eivätkä he tatamilla äidin neuvoja kuuntele. Luottamus koko jujutsuyhteisöön on oltava iso, jotta päästää lapsensa sinne kuristamaan ja kuristettavaksi, Laura Kivimäki toteaa.
