Muistan teologian opinnoistani muun muassa kirkkohistorian oppialaan kuuluvan luennon, jossa käsiteltiin kasteen historiaa.
Kristinuskon alkuaikoina kastettiin enemmän aikuisia. Silloin kaste tapahtui vain kerran kuten nykyäänkin, mutta kerran vuodessa, yleensä pääsiäisenä ja virtaavan veden ääressä sen tuoman symboliikan vuoksi: vesi huuhtoo synnin pois ja virta vie sen mennessään.
Tätä ennen kastettava oli toiminut kasteoppilaana eli katekumenaattina vuodenkin, ennen pääsyä kasteen kautta täysivaltaiseksi seurakunnan jäseneksi. Silloinkin kastettavalla oli kaksi vanhempaa kristittyä, jotka toimivat kastettavan kummeina.
Nykyään lapsi kastetaan kahden kuukauden ikäisenä
Kristinuskon luterilaisen tulkinnan mukaan nykyään kastetaan pääsääntöisesti lapsena, noin kahden kuukauden ikäisenä. Sitä varsin ymmärrettävästi tulee ajatelleeksi, että miksi niin pieni lapsi olisi jotenkin paha, että hän syntisyyden takia tarvitsisi siitä jonkinlaista poispesemistä eli kastetta.
Itse jo melkein 40 vuotta elämää nähneenä olen ajatellut sen seuraavasti. Kun pieni lapsi kasvaa, oli häntä kastettu tai ei, on hänestä usein helppo huomata erilaisia asioita.
Yksi piirre on se, kun häntä seuraa, vaikka leikkimässä muiden lasten kanssa, että sitä pientä lasta ei tarvitse opettamalla opettaa tekemään pahojaan, koska sen hän kyllä oppii ihan itsekin: ottamaan toisen lelun, leikkimällä jonkun tietyn kanssa, mutta ei jonkun toisen.
Ehkä hän ei vielä tiedä, että se voi tuntua pahalta, kunnes hänelle kerrotaan siitä, tai kun hän itse joutuu samanlaisen kohtelun kokemaan.
Myöskään teini-ikäistä ei tarvitse opettamalla opettaa kiroilemaan. Useimmiten ne sanat tarttuvat helpommin kuin kiitos ja anteeksi. Meillä vanhemmilla tulee sitten vielä omat ristimme kannettavaksi, eikö?
Näin sanoo Herra:
»Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.
Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat,
minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju.»
Kaste tuo osaksi seurakuntaa
Kasteessa Jumala nimeltä kutsuu kastettavan omakseen. Kasteen kautta kastettava tulee myös osaksi seurakuntaa. Yhteisöä, joka etsii ja pyrkii elämään todeksi rakastavan Jumalan tahtoa.
Kaikki vanhemmat varmasti haluavat lapsensa parasta, enkä nyt väitä, että he jotka eivät kasta lastaan, haluaisivat lapselleen vähemmän parasta. Ajattelen kuitenkin niin, että kun minun vanhempani aikanaan päättivät kastaa minut, tulin liitetyksi osaksi yhteisöä, jonka osaksi minun ei olisi ollut luontevaa mennä ilman sitä, eikä vanhempieni olisi ehkä tullut mieleen minulle sitä ehdottaakaan.
Olin päiväkerhossa, lennokkikerhossa ja myöhemmin rippikoulussa ja isosena, joidenka jälkeen aloin miettiä, että mikä minua vetää juuri tänne, eikä jonnekin muualle. Aloin etsiä alkusyytä sille, miksi minulle haluttiin antaa vastuuta ja minuun luotettiin toisenlaisessa ympäristössä, kun koulussa minua lähinnä kiusattiin.
Huomasin, että se Jumalan rakkaus, josta Raamatussa kerrotaan, haluttiin elää minulle todeksi. Sen kautta löysin rakastavan Jumalan ja siksi haluan elää sen nyt vuorostani muille todeksi. Kiitän siitä vanhempiani ja isovanhempieni rukouksia.
Tästä kerron tarkemmin muun muassa YouTube-videoissani hakusanalla ”Minun matkani kristilliseen uskoon”.
Johan Savola
Vs. seurakuntapastori
Oriveden seurakunta
