– Tämä on meidän unelma, sanovat neljä vuotta Vähäjärven talon omistaneet Malin Moisio ja Petri Mäkelä.
Malin Moisio tunnustaa inhoavansa remontti-sanaa ja kertoo heidän tekevän taloon restauroivaa korjausta. Ne harvat kohdat, mitä talossa on 60-luvulla ehditty remontoida, palautetaan mahdollisimman alkuperäiseen, 1900-luvun alun asuun.
Talo on siirretty kilometrin päästä nykyiselle paikalleen 1905, eikä sen tarkkaa ikää tiedetä. Maininta talosta löytyy vanhasta asiakirjasta vuodelta 1869, jolloin se oli myyty pakkohuutokaupalla. Ulkovessan seinästä on tosin löytynyt laudanpätkä, johon on kaiverrettu vuosi 1819 ja ihmisten puumerkkejä. Olisiko siinä johtolanka?
Seitsemän vuotta arkkitehti ja rakentamisen ammattilainen etsivät mahdollisimman alkuperäisessä kunnossa olevaa vanhaa taloa, jota he voisivat vähitellen kunnostaa ja vaalia, ja lopulta se tuli vastaan verkon myyntisivuilta. He ajoivat jo samana iltana katsomaan taloa, joka sijaitsee mukavasti vain 40 minuutin ajomatkan päässä Tampereelta Eräslahdentien kupeessa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
– Keväällä pandemia-aikana oltiin täällä suunnilleen putkeen 5 kuukautta. Etäkoulu ja -työ onnistuivat, joskin aikaa kaikki vaati. Päivittäinen pesu ja pyykkäys olivat suurimpia ongelmia. Joka päivä lämmitettiin sauna tuossa tien toisella puolen.
– Poikani olivat mielissään, kun saatiin olla koko ajan yhdessä. Täällä me olemme mahdollisimman paljon ympäri vuoden, joulujakin täällä on vietetty suvun kanssa. Tulevaisuudessa varmaan Peten kanssa muutamme tänne kokonaan, kun pojat lähtevät omilleen, Malin Moisio suunnittelee.
Valokuitua ei tarvita, kun masto vieressä
Hänellä on Tampereella oma arkkitehtitoimisto, ja uusperheen puoliso Petri Mäkelä oli ennen muurausyrittäjä, joka kouluttautui ympäristösuunnittelijaksi. Siihenkin rakentaminen kuuluu kiinteästi.
Mäkelä suunnittelee parhaillaan Kintulammilta Orivedelle johtavaa ulkoilureittiä. Hän oli myös toteuttamassa Kintulammin retkeilyaluetta Teiskossa, jonne Moisio suunnitteli laavuja sekä korkean Kirkkokiven keittokatoksen.
– Wifi ratkaisee, että voidaan tehdä täältä etätöitä. Valokuitua emme ole edes harkinneet, koska vieressä on masto, jonka ansiosta yhteydet ovat paremmat kuin kaupungissa, Moisio jatkaa.
Tämän 20 vuotta asumattomana olleen talon pelastus oli kunnossa oleva peltikatto, eikä sille ollut tehty ilkivaltaa. Jos ikkunat särjetään, tuhot alkavat äkkiä.
Heti ensimmäisenä kesänä talo maalattiin ulkopuolelta itse keitetyllä punamullalla, sillä maalit olivat pahoin haristuneet, etenkin auringon puoleisilla seinillä laudat olivat lähes mustia. Kuistin alkuperäinen väri ei ollut erotettavissa, mutta pienestä lastusta Malin Moisio löysi keltaisen värimallin.
Punamullan sively tehtiin talkoilla, nurkkalautojen ja ikkunanpuitteiden maalaamiseen öljymaalilla useampaan kertaan otettiin ulkopuolista apua. Myös rikkinäiset ruudut on vaihdettu ehjiin.
– Ainakin pirtissä oli 1800-luvun laseilla lasitetut ikkunat, joita olen pikkuhiljaa kunnostanut. Lahoa niistä ei ole löytynyt, vain kitit on pitänyt uusia. Pokat ovat niin kovaa puuta, etteivät nykyikkunat ikinä ole samaa laatua.
Talo myytiin tavaroineen, ja Malin Moisio laskee löytäneensä sieltä muun muassa 53 pärekoppaa ja suksenkärjentaivuttimen. Vanhoja ikkunoita ovat aitat täynnä.
– Neljä vuotta on kierretty kaikki kirpputorit ja antiikkimyymälät. Vanhaa ostellaan, ja uusiakin keräilykohteita on tullut. Pete on innostunut sirpeistä, ja minä kerään saviastioita ja puukippoja, Malin Moisio tunnustaa.
Vanhan vaalimista hän on harrastanut jo parikymppisestä lähtien suvun kesähuvilalla Pietarsaaressa. Se sijaitsee turhan kaukana, jotta sinne ehtisi tarpeeksi usein, joten uusi kohde oli saatava.
Kantovesi riittäköön, juoksevaa vettä ei sisälle tule
– Tänne sisälle tuli 60-luvulla kylmävesihana, mutta olemme tehneet periaatepäätöksen, ettei haluta vettä taloon. Nyt sen voi jättää kylmilleen, vaikka olisi pois pidemmän aikaa. Pihassa on porakaivo, josta saa puhdasta vettä, ja saunaankin on kantovesi. Kertalämmitteinen pönttökiuas vaatii kyllä vähän aikaa lämmitäkseen.
Keskellä pirttiä on alkuperäinen höyläpenkki. Malin Moisio tietää, että entisajan pirteissä oli erikseen naisten ja miesten töille rajatut alueet. Seiniä kiertäville penkeille oikaistiin yöksi nukkumaan. Sota-aikana isoon pirttiin asutettiin evakkoperheitä, joiden oma nurkka rajattiin paperiseinillä edes pienen yksityisyyden takaamiseksi.
– Lattia on kertaalleen suopakuurattu, mutta olemme olleet aika varovaisia muutoksissa. Rakennusteknisesti kun asioita katselee, huomaa tapahtuneen monenmoista. Uuni liikkuu, nurkat painuvat… Mutta kun hirsi tottuu johonkin asentoon, ei sitä aina kannata lähteä väkisin korjaamaan, Petri Mäkelä sanoo.
Savupiiput täynnä kivikovia naakanpesiä
Kaikki talon uunit ovat käyttökunnossa, mutta ensimmäiset viikot menivät Petri Mäkelällä piippuja avatessa. Piippujen yläpäät olivat rapautuneet ja naakanpesiä oli metrikaupalla päällekkäin. Ne muuttuvat ajan myötä kivikoviksi, mutta kun keskelle saa kairattua reiän, pesät romahtavat.
Naakanpesiä oli myös hormiluukkujen alapuolella, ja niihin oli hiukan hankala päästä käsiksi. Piipunkylkeenkin piti purkaa reikiä. Nyt piippujen yläpäät on muurattu toiseen kertaan vanhaan malliin, jossa yläreunassa on leveämpi kohta. Vanhannäköisiä, mustuneita tiiliä löytyi lopulta Hämeenkyröstä.
Talon erikoisuuksiin kuuluu liuskekivestä muurattu piippu, jossa kolme piippua yhdistyy katonrajassa. Museoviraston edustajallekin se oli jotain aivan uutta.
Lisäksi on oikaistu yksi nurkka, josta laudoitus oli pullahtanut ulospäin. Onneksi vain yksi alahirsi oli liikkunut sivuttain, ja kun nurkkakivi saatiin vängättyä takaisin, tilanne korjaantui.
– Näen arvon vanhassa ja koen hirveää vastuuta siitä, etten ole se, joka pilaa vanhan talon. Minua kummastuttaa ajatus siitä, että kaikki vanhat pinnat pitää päällystää jollakin, että ne ”näyttävät siisteiltä”. On toki myös asioita, jotka on korjattava, mutta samoilla metodeilla ja materiaaleilla kuin ne on aikanaan tehty. Monet pitävät vanhasta patinasta, mutta miksi se remontoidaan pois näkyvistä, Malin Moisio mietiskelee.
Yksi aitoista on jo kengitetty eli alin hirsikerta vaihdettu ehjään. Vanhan kolmireikäisen ulkohuussin yksi reikä on saanut alleen nykyaikaisen, kompostoivan käymälän. Seuraavaksi nostetaan talli maasta ja kengitetään. Sisällä jatketaan loppuun ikkunoiden kunnostus.
Suurin edessä olevista tehtävistä on kuitenkin keittiön eli kyökin palauttaminen entiselleen. Sinne on lisätty styroksia ja lastulevyä, jotka poistetaan. Kattokin on vuotanut ja jättänyt jälkensä.
– ”Koekairauksia” on tehty, mutta ei kuitenkaan ole lähdetty repimään keittiötä auki, ennen kuin on aikaa korjata se.
Tämä on yksi tärkeimmistä vinkeistä vanhojen talojen omistajille: ei kannata räjäyttää kaikkea kerralla, vain sen verran, mitä pystyy tekemään valmiiksi, Malin Moisio painottaa.
Viimeksi taloa asuttivat kolme sisarusta, joista jokainen piti kamarissaan omaa huushollia. Alun perin Järven perheessä oli 10 lasta.
– Olemme vähän kuin omin lupinemme tunkeutuneet sukuun, joka täällä on asunut. Heidän valokuviaan on pöydillä, ja huoneita kutsutaan heidän nimillään Einon, Ainon ja Annan kammariksi. Anna ehti viettää täällä 100-vuotisjuhlansakin, vaikka 97-vuotiaana muutti palvelutaloon. Täällä on poikennut myös Järven suvun jälkeläisiä, joilta olemme kuulleet vanhoja tarinoita, ja kliiviankin sain tänne suvun miniältä, Malin Moisio iloitsee.
