Työvoitto. Sisyfos on päässyt omalle paikalleen, vanhan puulaatikon sisälle. Kuva: Anne Kotipuro
Kun Keuruun Taiteilijaseura perui yhteisnäyttelynsä Koskenjalan galleriassa, keksivät juupajokelaiset pyytää tilalle näyttelykesän avaajaksi tutun taiteilijan viime kesältä, Marika Viskarin Kangasalta.
– Viime vuoden näyttely oli menestys. Se sai 800 katsojaa ja useita töitä meni kaupaksi. Nyt ei ihan samaa kävijämäärää voi odottaa, kun bussiretkeläiset puuttuvat, mietiskelee Viskari virittäessään rautalangoilla Tuulen kaiku -näyttelyn viimeisiä töitä valkoisille seinille kosken kupeessa.
Viskari on syntyisin Mänttä-Vilppulasta, mutta lähti sieltä 19-vuotiaana opiskeleman Hämeenlinnaan. Sitä ennen hän vietti välivuoden töissä Mäntän Kuvataideviikoilla.
Hän valmistui ensin ammattikorkeakoulusta muotoilijaksi, mutta taiteilijan kutsumus kyti koko ajan pinnan alla.
– Lähdin vuonna 2008 vaihto-oppilaaksi Lontoon taideyliopistoon, ja oikeastaan vasta siellä koin vapautuvani taiteilijana. Muotoilijana piti aina miettiä asiakkaan näkökulmaa ja toiveita, nyt pystyinkin tekemään ihan mitä halusin!
Näyttelyt ja teatteri olivat kaupungin parasta antia, mutta taiteen tekemiseen oli vaikea keskittyä, kun kaupunki oli niin täynnä nähtävää ja koettavaa, ja kaikki oli niin pakahduttavaa: ihmisten ja liikenteen määrä, kiire ja häly, yksinäisyys ja koti-ikävä. Oma taiteilijuus reissulla kuitenkin löytyi.
Lontoon lopputyö ”Warm memory” on koko kesän esillä Mänttä-Vilppulassa, Modus ry:n Kosken kupeessa -yhteisnäyttelyssä, joka on esillä taitokeskuksen näyttelytilassa. Näyttely ehti olla koronan vuoksi Tampereella auki vain kaksi päivää.
Työn imu vie työhuoneelle Ilkkoon viikonloppuisinkin
Juupajoellekin riitti silti tuotavaa, sillä Marika Viskari on tuottelias taiteilija.
– Olen tehnyt ahkerasti töitä koko kevään, lasten etäkoulunkäynti tosin hiukan hidasti työtahtiani. Työhuoneella viikot vierähtävät usein ilman yhtäkään vapaapäivää edes viikonloppuisin. Työn imu on niin valtavaa, ja tuntuu, että päivä on jotenkin turha, jos ei pääse työhuoneelle, hän kuvailee.
Viskarin työhuone sijaitsee Kangasalan Ilkossa, entisen kasarmirakennuksen tiloissa.
Hän ehti pystyttämään näyttelyä vain viikonloppuna, sillä aikaa on vienyt myös ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon suorittaminen Kankaanpäässä. Opinnot ovat jo loppuvaiheessa, eikä Kankaanpäähän tarvitse enää ajaa kuin satunnaisesti. Opinnäytetyössään Viskari on tutkinut oman taiteellisen ilmaisunsa kehittymistä, ja lopputyötä varten pitäisi vielä pitää näyttely. Missä, sitä hän ei tiedä vielä itsekään, sillä näyttelypaikoissa on kovat vuokrat ja apurahatkin ovat tiukassa.
– Lähdin jatko-opintoihin löytääkseni uusia näkökulmia ja lähestymistapoja taiteeni tekemiseen. Sain sieltä myös hienon verkoston, joka minulta aiemmin on puuttunut. Olemme tehneet monenlaisia yhteishankkeita, ja yksin töitä tekevälle rakentui tärkeitä kontakteja niin opettajiin kuin toisiin opiskelijoihin, hän iloitsee.
Kuvataiteilija Marika Viskari on kekseliäs kierrättäjä. Tässä kirpputorin silkkihuivi on saanut uuden muodon ja värin. Taustalla akryylimaalaus Tuulen muistoja, jossa toistuu Viskarin töissä usein esiintyvä levollisen sininen sävy. Kuva: Anne Kotipuro
Aivan erityinen sinisen sävy villitsi Viskarin
Koskenjalan näyttelyssä Viskarilta on esillä enimmäkseen akryylimaalauksia, joita yhdistää sama rauhoittava siniharmaan sävy. Taiteilija itse kutsuu sitä ”vanhaksi siniseksi” ja se on läsnä melkein kaikissa töissä. Viskarin Instagram-sivuilta voi tosin havaita, ettei hän vieroksu vahvaa punaistakaan. Instagram on hänen mieluisin välineensä kertoa siitä, mitä on tekeillä tai valmistunut.
Sinisen sävy on ihan erityinen.
– Juu, muistan kun sain sekoitettua tuon siniharmaan sävyn, miten aivan villiinnyin. Nyt aloitan työskentelyni aina sekoittamalla sen ensiksi.
Viskari on taiteilijana niin perinpohjainen, että toisinaan hän sekoittaa värinsäkin itse alusta asti yhdistämällä pigmenttiä, maalausnestettä ja tislattua vettä.
Kirppishuivi sai uuden värin ja ikilaskokset, silkki puhuttelee
Maalausten lisäksi Marika Viskari ripustaa seinälle myös maalatun silkkihuivin. Teos on nimeltään ”Still memory”. Kirpputorihuivi on kovetettu aidonnäköisille silkin laskoksille, mutta sen seinälle saaminen ei olekaan helppoa. Seinälle ripustaminen vaatii pieniä reikiä itse työhön.
Viskari kertoo silkin olevan hänen suuri intohimonsa jo kiehtovan syntyprosessinsa vuoksi. Hän on jo muotoilijana käyttänyt silkkiä paljon, ja taiteessakin se kiinnostaa häntä. Kolmen euron huivi oli kuulemma alun perin aivan karmean värinen, mutta maalaamisen jälkeen se on saanut pintaansa samantapaisen siniharmaan sävyn kuin toisella seinällä olevat taulut.
Mittakaava Viskarin tauluissa on inhimillinen, mutta riittävän suuri, niin että värit ja selkeät muodot pääsevät oikeuksiinsa. Maalauksia voisi kutsua meditatiivisiksi. Niissä voi nähdä linnunratoja, sumua tai lempeää syvyyttä.
Sisyfos suorittamassa loputonta urakkaansa, uudestaan ja uudestaan. Kuva: Anne Kotipuro
Sisyfos aloittaa kivenpyörittämisen aina uudestaan
Sitten tuleekin taiteilijalle pulma. Valkoiseksi maalattu puulaatikko ei tahdo asettua seinälle suoraan rautalankojen avulla, eikä Viskari tahtoisi sitä ylen määrin rei’ittää. Lopulta hän naulaa pikkunaulat laatikkoon, jolloin se asettuu seinän suuntaisesti. Niin kiveä työntävä, massasta muovailtu Sisyfos pääsee laatikon reunan sisään.
Idea teokseen tuli kreikkalaisesta tarusta, jossa Sisyfos petkutti kuolemaa, mutta rangaistukseksi joutuikin itse työntämään samaa isoa kiveä ylös rinnettä kerta toisensa jälkeen. Kun kivi on saatu ylös, se vierii aina takaisin alas.
Marika Viskari näkee Sisyfoksessa yhtymäkohdan suomalaiseen sisuun, mutta rinnastaa taruhahmon kohtalon myös taiteilijana olemiseen. Siinäkin pitää lähteä alusta yhä uudestaan ja uudestaan.
Gallerian sivupöydän päälle sijoittuu näyttelyn ainoa esittävä maalaus, jonka pohjalla näkyy kirjan sivuja. Ne on repäisty Victor Hugon Les Miserables -romaanista. Suomeksi teos on Kurjat ja siksi maalauskin on nimeltään Onneton. Se on tehty Kulttuuritoimitus.fi-verkkosivujen koronahaaste-sarjaan.
Viskarin töissä voi aistia tuulia, linnunratoja ja etäisiä maailmoja. Kuva: Anne Kotipuro
Ei tilaustyö tekijäänsä pahenna eikä taiteilijan vapautta vie
Viskarin taiteilijansieluun ei koske, vaikka hän tekee myös tilaustöitä. Siis sohvan väriin sopivaksi sävytettynä, tilaajan toivomasta aiheesta?
– Voi sen toki niinkin sanoa, mutta siihenkin jää itsensä toteuttamisen vapautta, ja tilausteoksen luovutushetki jännittää aina hirmuisesti. Minulla oli juuri muutama viikko sitten sellainen kohtaaminen työhuoneella. Nyt kyllä taas jaksaa uurastaa, kun asiakkaan noutaessa työn näin, miten tapahtui suuri ihastuminen!
– Tilaustöitä on mennytkin esimerkiksi firmoille, ja Espanjaan asti on lähtenyt yksi maalaus. Erityisen ylpeä ja iloinen olen siitä, että HUS eli Helsingin-Uudenmaan sairaanhoitopiiri osti yhden maalaukseni kokoelmiinsa. Ja tämäkin Juupajoen näyttely on arvokas lisä CV:hen, sillä kaikki näkyvyys on hyväksi.
Myös Tuusulan asuntomessuilla on tänä vuonna Viskarin maalauksia. Helsinkiläinen sisustussuunnittelutoimisto pyysi häneltä teoksia vuokralle kohteeseensa. Koskenjalan näyttelyn nimikkoteos Tuulen kaiku päätyikin messujen hirsirakennuskohteeseen, joten se jäi nyt uupumaan näyttelykokonaisuudesta.
– Se vähän harmittaa, mutta onneksi minulla oli muitakin aihetta käsitelleitä maalauksia työhuoneellani, hän lohduttautuu.
Viskarin näyttely Koskenjalassa avataan virallisesti 6. kesäkuuta ja se on esillä 18. kesäkuuta asti.
Viimeisimmät kommentit