Seinät kaatuvat joskus päälle, kun yksinolo on määrätty ulkoa

Lapiota ei ehkä vielä kannata varastoon viedä, sillä kuvan ottamisen jälkeen lunta on saatu parikin kertaa. Vaikka omat asiat ovat kunnossa ja huolto pelaa, Ulla Seppälä kantaa huolta yrittäjistä ja lapsiperheistä sekä niistä ikäihmisistä, joilla ei ole omaisia lähimailla. Toisaalta hän uskoo jotakin välittämisen aallosta jäävän jäljelle myös koronakriisin mentyä. Kuva Juha Jäntti.

– Välillä kyllä tuntuu seinät kaatuvan päälle. Hankalinta on sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen, tunnustaa Ulla Seppälä karanteeninomaisissa oloissaan Oriveden Kiikanmäessä.

Tuttuja on siunaantunut, onhan Ulla asunut vuodesta 1971 Orivedellä. Nyt yhteyttä pidetään Facebookin välityksellä ja puhelimitse. Puhelimella tämäkin haastattelu on tehty. Yhtenä päivänä tuli kahdeksan puhelua, ja pisimmät kestivät toista tuntia,

– Sellaisetkin tutut ovat nyt soitelleet, joista ei ole pitkiin aikoihin kuulunut mitään. Ja sellaisen huomion olen tehnyt, että ihmiset ovat huomattavasti ystävällisempiä ja tarjoavat toisille apua.

Ullan ei tarvitse miettiä, miten ruokansa ovelle saisi, sillä omat pojat ja lapsenlapsi tuovat kaupasta ja apteekista kaiken, mitä hän tarvitsee.

Herkutteluun hän ei diabeetikkona kuitenkaan sortunut, vaan koettanut jopa syödä vähän terveellisemmin, koska on niin paljon paikallaan. Jos oikein kovasti tekee hyvää mieli, hän on päättänyt leipoa itselleen leipää, vaikkei mikään himoleipoja olekaan.

Omavaraisuuden suhteen Ulla Seppälällä on oivallinen tilanne.  Pari viikkoa sitten hän sulatti ja inventoi pakastimen ja on nyt säntillisesti syönyt sieltä tavaraa pois vanhenemasta, edellispäivänäkin keitteli hirvikeittoa.

Huolto pelaa,
pää kovilla

Huolto siis pelaa, mutta pää on kovilla.

– Kyllähän tämä karanteenioloissa pysyminen on tämmöiselle menevälle ihmiselle aika paha jarru. Kyllä minä yksinkin välillä haluan olla, omasta päätöksestäni, mutta kun ulkopuolinen yhdessäolon kieltää, se tuntuu ikävältä, hän tunnustaa.

Kun nyt on ollut pakko pysyä kotona, Ulla on todennut, miten paljon hänellä on kirjoja ja vaikka mitä tavaraa. Ihmeellisiä löytöjäkin on vastaan tullut.  Viimeksi hän löysi 40–50-lukujen suolihuuhtelukannun! Nyt se pääsee uusiokäyttöön, luultavasti kukkapurkiksi rivitalon terassille. Pelakuutkin jo odottavat kevään tuloa.

Pari viikkoa sitten Ulla oli vielä Härmän kylpylässä, matkassa linja-autolastillinen Eläkeliiton naapuriyhdistysten väkeä. Hän ei muista koskaan olleensa niin hiljaisessa kylpylässä. Paluumatkalla poikettiin Keskiselle Tuuriin, ja hyvin rauhassa sai sielläkin ostokset tehdä.

– Lähdettiin, kun ei tullut Härmästä kieltoa. Olihan siellä hyvät ruoat, karaokea ja uintia, hyvä fiiliskin meillä. Se oli sillä rajoilla, että ehdittiin käydä. Viimeisenä iltana oli jo vedetty hedelmäpelien päälle peitot.

Sunnuntaina viimeksi oli naapurikaupungista kyselty, onko kukaan sairastunut. Silloin ei koronaa varmaan edes ollut Pohjanmaalla.

– Tauti muhii sen minkä muhii, mutta kunhan nyt sairaalapaikat riittäisivät, Ulla lausahtaa.

Parikymppisenä hän tuli emännäksi Suomasemaan, muutti avioeron jälkeen kylälle ja sai toimistosihteerin paikan silloin uudesta mielenterveystoimistosta, jossa ehti työskennellä 20 vuotta, neljän eri työnantajan leivissä.

Vilkas ja juttelevainen Ulla on toiminut kaiken maailman yhdistyksissä, istunut valtuustossa ja ollut mukana seurakunnan toiminnassa.

Kaksi huolenaihetta
ylitse muiden

Erityisen huolissaan Ulla Seppälä on yrittäjistä ja lapsiperheistä.

– Kyllä tämä poikkeustila tuottaa ennen pitkää lapsiperheille ongelmia. Se ikäpolvi ei ole tottunut olemaan näin pitkään neljän seinän sisällä yhdessä, mikä lisää varmaan mielenterveysongelmia ja muita ikäviä ilmiöitä. Minun ikäiseni ovat ehkä paremmin tottuneet tähän pakolliseen yhdessäoloon, elihän maatilalla monta polvea rinnatusten.

– Kaikki eivät pysty laskemaan 10:een. Mutta lapset ovat meidän tuleva kansa, siksi huolettaa, jos lapsille aiheutuu paljon epävakautta eikä yhteiskunnalla ole vastetta tähän. Siitä voi tulla rumaakin jälkeä.

Myös yrittäjistä hän kantaa suurta murhetta, toimihan hän runsaat 20 vuotta maatalousyrittäjänä.

– Vaikka iso konkurssiaalto on varmasti tulossa ja aika syvällä käydään, tästä ajasta jää varmasti jotain hyvääkin yhteiskuntaan. Yleinen välittämisen ilmapiiri ja toisten huomioon ottaminen tulevat taas pinnalle. Samalla tavoin kuin veljeshengestä, joka oli vallalla sota-aikana ja josta olen sekä veteraaneilta että omilta vanhemmiltani kuullut, jokin murunen tästäkin varmaan jää, hän uskoo.

Poikkeusolot ovat myös muistuttaneet meitä taas omin käsin tekemisen tuomasta ilosta ja tyydytyksestä.

Ajokortti
tärkeä Ullalle

Ulla Seppälä tunnustaa, että ajokortin menettämien olisi ”pieni kuolema”. Kuolemakin on lähelle tullut, sillä Ullan vanhempi sisar kuoli juuri pari kuukautta sitten. Sisaren yli 90-vuotias miehensä menetti lyhyellä aikaa vaimon, sisaren ja veljenvaimon. Ja heti perään ajokortin.

Samalla viikolla hautajaisten jälkeen lanko joutui ajokokeeseen. Hän oli jättänyt silmälasit omaan autoonsa ja ajokokeen vastaanottaja joutui kerran jarruttamaan: siinä meni korttikin. Monta luopumista yhdellä kertaa.

Ulla on aina keksinyt keinoja selviytyä. Yksi hänen konstinsa on huumori, vaikka aina ei ole sitäkään saanut esiin kaivettua.

– Se kuuluu persoonaani, se ei ole pilkkaa ja ivaa, vaan sellaista hyväntahtoista. Monelle tämä on kuitenkin aika totinen paikka, mutta olen pohjimmiltani optimisti.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?