Valssit luontuvat veteraanikuorolaisilta

Pääsin kärpäseksi kattoon — tai oikeasti ihan pöydän päähän istumaan, kun Längelmäen veteraanikuoro harjoitteli tulevan sunnuntain 20-vuotisjuhlakonserttiaan. Konsertin aloittava Sillanpään marssilaulu kajahtaa ryhdikkäästi ja tahdissa:

”Sama kaiku on askelten, kyllä vaistomme tuntee sen, kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan, isät katsovat poikiaan.”

Sitten seuraakin liuta valsseja, joista konsertin alkuosa koostuu. Mikäs teitä valsseissa niin innostaa?

— Valssit ovat tämäntyyppiselle kuorolle helpoimpia laulaa, selvittävät kuoron puheenjohtaja Matti Holttinen ja säestäjä Paavo Harola.

Valssit soljuvatkin varsin luonnikkaasti, mutta vierailevaksi musiikilliseksi asiantuntijaksi kutsuttu Seppo Kanervo löytää vielä hiomista tavujen venymisestä ja oikeista iskukohdista.

— Iskuista huolimatta laulun pitäisi edetä katkeamatta, samassa hempeässä tyylissä ja ilman volyyminykäyksiä. Otetaas uudestaan toinen säkeistö!

Ohjelmaan on otettu myös Sepon äidin Helka Kanervon Kotiseudulle-valssi, josta on tullut jo lähes Längelmäen oma tunnussävelmä.

— Olisipa meillä joku viittomassa edessä, haaveilee Rauli Nivala.

Tämä toive ei nyt kuitenkaan toteudu, ainakaan tässä konsertissa, jonka ympärille on koottu muutakin ohjelmaa. Matti Holttisen tervehdyssanat, professori Seppo Knuuttilan puheenvuoro aiheesta Laulun perinne sekä maa- ja kotitalousnaisilta tilattu kahvitarjoilu.

Kahvipaussin jälkeen kuullaan pari kappaletta sellolla ja viululla, vierailevina taiteilijoina sellisti Martta Valo ja viulisti Inka Koivunen, muuten yksi Pellavatytöistä.

Sitten kuullaan toinen setti veteraanikuorolta, vahvasti perinnettä vaaliva sekin. Tähän loppuosaan on säästetty Jukka Kuoppamäen jo klassikoksi noussut Tämä taivas, tämä maa, syvältä kouraiseva Äänisen aallot sekä toivekappale, veteraanikonsertteihin ilman muuta kuuluva Veteraanin iltahuuto, joka on omistettu Suomen sotaveteraaneille 1939—45. Ohjelma päättyy juhlavasti Finlandiaan ja koko tilaisuus yhdessä laulettavaan Maamme-lauluun.

Vuosi 1998 oli Längelmäen veteraanikuorolle merkittävä. Opettaja Matti Humalalampi kutsui puskaradion avulla laulamisesta innostuneita miehiä Länkipohjan koululle laulamaan yhdessä. Koululla oli käytettävissä piano säestystä varten.

Mukaan tuli tuolloin alun toistakymmentä ”Harmaata pantteria”, joka oli kuoron ensimmäinen nimi. Uudeksi nimeksi muodostui pian Längelmäen veteraanikuoro, olihan ryhmässä useampi sotaveteraani. Nyt joukko on jo seuraavaa sukupolvea. Kuoron seniori on jo 86-vuotias Esko Lipponen. Säestäjinä ovat matkan varrella toimineet Sisko Huhtala, Tauno Mikkola ja nyt siis Paavo Harola.

Juhlakonserttiin Länkipohjan koululle on säestämään hankittu isompi kokoonpano, johon kuuluvat Paavo Harolan lisäksi hänen vaimonsa Margit Harola, kontrabasso, sekä musisoivasta Salkolahden perheestä viulistitytär Jenny ja harmonikkaa soittavat Eija-äiti ja isä Mikko.

Alkufanfaarin soittaa ja muutenkin sopivissa kohdissa soitolle potkua antaa kapteeni evp Jouko Terävä vetopasuunallaan. Hän on eläkkeellä Kaartin soittokunnasta.

Längelmäen veteraanikuoro vaalii veteraaniperinnettä esiintymällä sotaveteraanien vuosipäivillä sekä hautajaisissa. Kuoroa on pyydetty myös sankarihaudoilla pidettäviin muistotilaisuuksiin sekä esiintymään palvelutaloihin ja muihin yhteistapahtumiin.

Vuonna 2017 kuorolla oli 18 esiintymistä, melko tavanomainen määrä menneisiin vuosiin verrattuna. Myös kirkkokuoroa on välillä tuurattu Sisko Huhtalan pyynnöstä. Kuoro harjoittelee säännöllisesti Oskon ryhmänä kansalaisopiston kalenterin mukaan kerran viikossa Talviaisten Talolla.

Tuloja on hankittu muun muassa hautakivien oikaisupalvelulla. Juhlakonserttiin on vapaa pääsy. Kuoron toimintaa voi tukea vapaaehtoisesti lipaskeräyksessä.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?